Torgny Lindgren: Muistissa. Tammi. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Minnen (2010). Suomentanut Liisa Ryömä. 197 sivua. Päällyksen topografia Markko Taina.
Minun elämäni ei ole ollut romaani vaan novellikokoelma, sanon kustantajalleni. Luin joitakin vuosia sitten ruotsalaiskirjailija Torgny Lindrenin mainion ja hienon Dorén raamatun (2005, suom. 2006). Vaikka Lindgreniltä on suomennettu kaiken kaikkiaan seitsemän romaania ja kaksi novellikokoelmaa, niin en ole, kumma kyllä, tullut tarttuneeksi muihin hänen kirjoihinsa. Muistissa-kirjasta kiinnostuin ennen kaikkea siksi, että siinä nimensä mukaisesti ollaan muistojen äärellä. Muistot, muistelu ja muistitieto nimittäin kiinnostavat minua todella paljon niin tutkimuksellisesti kuin muutenkin.
Kirjan alussa Lindgren kertoo siitä, kuinka jokin niistä kuudesta kustantajasta, joita hänellä eri aikoina oli, yritti useampaan otteeseen saada häntä kirjoittamaan Muistelmansa. Kirjailija kuitenkin kieltäytyy, siitäkin huolimatta, että kirjailijoiden muistelmat ovat kustantajan mielestä hyvin suosittuja.
Lindgrenin perustelut kieltäytymiselle ovat mielenkiintoiset ja paljastavat jo kirjan alkulehdillä kirjoittajan ilkikurisen äänen:
Joka ruumiinosalla, sanoin, on omat muistonsa. Pikkuvarpaalla, polvilumpiolla ja korvannipukoilla. Sisäelimistä puhumattakaan. Joka rauhasella ja polyypilla. Joka solulla on omat muistonsa. Olisi valheellista ja sopimatonta liittää niitä Muistelmiin. Joten on vilpittömämpää ja hurskaampaa sanoa: En muista mitään.
Vastahakoisuudestaan huolimatta kirjailija ryhtyy muistelemaan sukuaan, perhettään ja omaa elämäänsä. Vaikka kirja kattaakin aika hyvin Lindgrenin elämän, olivat minusta kaikkein kiinnostavimpia kertomukset kirjailijan suvusta ja lapsuudesta. Toki myös kirjailijuudesta, muista kirjailijoista ja Ruotsin kulttuurielämästä kertovia tarinoita oli ihan mukava lukea, ja jotkin niistä olivat hykerryttävän hauskoja, mutta Lindgren ei niissä mielestäni saavuta ihan samanlaista intensiteettiä kuin kertoessaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan tai sukunsa menneisyydestä.
Juohevasti tarinoiva Lindgren kertoo eritoten lapsuuteensa liittyvissä kertomuksissa useista erikoisista hahmoista. Näistä yksi on lähes kaksimetrinen ja leveäharteinen, punatukkainen ja -partainen äidinisä Björk Björkås, joka ei suostunut leikkauttamaan syövän kalvamaa kättään, koska olisi samalla menettänyt koko käsivartensa. Hjalmar-setä taas oli sitä mieltä, että Churchill on kommunisti ja kaikki klassinen musiikki on peräisin Venäjältä. Kertoessaan suvustaan Lindgren myös kuvaa elävästi västerbottenilaisen maatilan elämänmenoa ja vuotuisia töitä.
Lindgrenin lapsuutta väritti epäily keuhkotaudista, ja yksi lapsuudenystävä jopa antoi hänelle nimen Keuhkotauti. Tutkimukset, joilla tautia yritettiin jäljittää, jäivät kirjailijan omien sanojen mukaan muistiin ikuisesti. Onneksi sairaalasta löytyy myös ystävä, kohtalotoveri, joka ei osaa lukea. Tämä ihmetyttää kovasti kirjoja rakastavaa Torgnya: "Ei, lukemisen banaali ylellisyys ei merkinnyt hänelle mitään!". Ystävä kuitenkin "lukee" toisella tavalla, ei kirjaimia vaan kuvia katsoen, ja osaa ulkoa Dorén raamatun kuvat.
Torgnyn vanhemmat ymmärtävät, ettei sairaalloisesta, naurettavan venyneen ja kapean ruumiin omaavasta pojasta, jonka ajatuksetkin lepattelivat vailla suuntaa, tulisi koskaan ruumiilliseen työn tekijää, mutta maaviskaaliksi tai metsäinspehtooriksi tästä voisi olla. Toisin kuitenkin kävi, sillä Torgnysta sukeutuu kirjailija.
Muutama viikko ennen äitinsä kuolemaa kirjailija tapaa tämän viimeisen kerran ja puhuu hänen kanssaan monista tärkeistä asioista, myös kirjoittamisesta. Kohtaus tuo mielestäni hienosti esille sen, mikä merkitys arjella ja ihan arkipäiväisillä asioilla on myös elämän käännekohdissa. Elämää suurempien aiheiden lisäksi äiti ja poika puhuvat nimittäin niinkin tavallisesta asiasta kuin sen vuoden puolukkasadosta. Pojalle on niinikään tärkeää saada äidiltään vielä ennen tämän kuolemaa kuivatun poronlihan resepti. Tässä ruuat liitetäänkin hienosti ja viittauksenomaisesti makumuistoihin.
Minunlaistani eläinten ystävää ilahdutti kovasti se, että Lindgren kertoo muistelmissaan myös elämänsä eläimistä. Hän muistelee lapsuutensa vasikoita, porsaita, lampaita ja lehmiä, joiden kuolema tuntui hänestä pahalta ja joille hän mielessään laati suurenmoisia kuolinilmoituksia, mutta joiden teurastamiseen hänen piti maalaistalon poikana kuitenkin osallistua. Koirat taas ovat tarjonneet uskollista seuraansa niin lukevalle, kirjoittavalle kuin nukkuvallekin kirjailijalle, mutta niilläkin on omat omituisuutensa. Yksi oli kova kuorsaamaan eikä toinen sietänyt pianonsoittoa, etenkään Chopinia.
Muistissa ei ole kronologisesti etenevä, yhtenäinen juonellinen kokonaisuus, vaan eripituisista kertomuksista koostuva teos. Mielestäni kirjan rakenne on onnistunut ja uskollinen muistojen pirstaleisuudelle. Kuten muistoille on tyypillistä, jotkin tapahtumat muistelija on kokenut itse ja joistakin hän on kuullut kerrottavan. Kirjan punaisena lankana on kirjailijan perheen, suvun ja kirjailijan todellinen ja kuviteltu historia ja menneisyys. Sillä, onko kaikki ihan totta, liioittelua vai silkkaa mielikuvituksen tuotetta, ei ole tämän teoksen kohdalla merkitystä.
Torgny Lindgren katsoo maailmaa selvästi jostain omituisesta, väliin vinoutuneestakin näkökulmasta. Muistissa ei kuitenkaan ole vain hauska, vaan paikoin vakava, jopa hiukan synkkäkin. Ilkikurinen huumori ja ironia sävyttävät kerrontaa eikä kirja ole missään nimessä ahdistava. Ainakin minä pidin tästä kirjasta aika lailla.
