Toukokuun luetut, osa 2

Kuten edellisessä postauksessani (ks. täällä) kerroin, en kirjoita toukokuussa lukemistani kirjoista kunnollisia arvioita, vaan kuittaan kirjat kirjoittamalla niistä pari yhteispostausta.

Itse asiassa en kirjoita yhdestä luetusta dekkarista edes lyhyttä esittelyä. Camilla Läckbergin Pahanilmanlinnun lukemisesta on kulunut useampi viikko, ja kirjakin jo palautettu kirjastoon. Kyseinen dekkari on ihan taattua Läckberg-laatua, mutta ilmeisesti luin ihan liian monta Läckbergiä kevään aikana enkä oikein innostunut Pahanilmanlinnusta. Sen sijaan seuraavat kaksi kirjaa olivat molemmat hyviä lukukokemuksia.

Kuva: levykauppax.fi

L. M. Montgomery: Sininen linna. Karisto. 2010 [1930]. Englanninkielinen alkuteos The Blue Castle. Suomentanut A.J. Salonen. 280 sivua.

Kuten blogini lukijat varmaan jo tietävätkin, on kanadalainen L. M. Montgomery yksi suosikkikirjailijoistani. Erityisesti Anna-sarja on sydäntäni lähellä, mutta toki pidän paljon myös Runotyttö-kirjoista. Olen lukenut Sinisen linnan joskus aiemminkin, luultavasti aika pian sen jälkeen, kun tutustuin Vihervuoren Annaan ja Uuden Kuun Emiliaan.

Sininen linna ei ole Annojen ja Runotyttöjen tavoin tyttökirja, vaan aikuisille suunnattu romaani. Kirjan päähenkilö Valancy Stirling on 29-vuotias naimaton nainen, ikäneito, kuten ennen tavattiin sanoa. Valancy on viettänyt hiljaista, vaatimatonta elämää sukunsa alistamana, mutta on selviytyäkseen kehittänyt unelman sinisestä linnasta. Valancyn elämä kuitenkin muuttuu, kun hän saa kuulla sairastavansa vakavaa, kuolemaan johtavaa sairautta. Sinisen linnan sankaritar ottaakin kohtalonsa omiin käsiinsä ja lähtee suvun vastustuksesta huolimatta etsimään onneaan ja linnaansa.

Sininen linna on mainio ajankuva ja kertoo hyvin alistetun Valancyn oman tien etsinnästä. Sukuaan vastaan kapinoivan Valancyn ajatusmaailman muuttuminen on kuvattu uskottavasti. Kirja ei myöskään ole siirappisesti, vaan pikemminkin maanläheisesti romanttinen. Montgomeryn huumori taas tulee hienosti esille Valancyn oivaltavissa huomioissa ja nokkelissa vastauksissa. En yhtään ihmettele, että tämä kirja jaksaa ihastuttaa ja saa vuosikymmenestä toiseen uusia lukijoita.
  

Anne Swärd: Kesällä kerran. Otava. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Polarsommar (2003). Suomentanut Katriina Huttunen. 234 sivua.

Vaikka Anne Swärdin Kesällä kerran on hänen esikoisromaaninsa, niin suomeksi ilmestyi ensin hänen toinen romaaninsa Viimeiseen hengenvetoon, josta olen postannut aiemmin (ks. täältä).

Kirja alkaa siitä, kun Kaj saa perheen kotitaloon seurakseen velipuolensa Kristianin, joka muutoin asuu muualla. Erityisjärjestelyyn on päädytty, koska Kajn kanssa asuva äitipuoli Ingrid ja tämän toinen poika Jens ovat lähteneet Floridaan Kajn voittamilla matkalipuilla. Taloon ilmestyvät myös Jensin vaimo Lisette lapsineen ja lopulta myös Kristianin, Jensin ja Kajn isä Jack.
  
Kesällä kerran on vahva ja aika lohduton kirja perheestä, sen ongelmista, kipupisteistä sekä piilotetuista ja vaietuista asioista, jotka vähitellen nousevat pintaan. Kirjassa vuorottelevat luontevasti nykyisyyden ja menneisyyden tapahtumat aina Ingridin ja Jackin nuoruudesta perheen perustamiseen ja hajoamiseen. Tapahtumia valotetaan lähes kaikkien perheenjäsenten näkökulmasta; ainoastaan Lisetten ja Jensin lasten tulkintaa tapahtumista ei kuulla.  

Kirja on mielestäni hyvin kirjoitettu ja useamman näkökulman käyttäminen on erittäin toimiva ratkaisu. Kuitenkin jokin tässä, kuten myös romaanissa Viimeiseen hengenvetoon vaivasi minua. Hölmöintä on, etten edes tiedä, mikä se jokin on. Vaikka Swärdin kirjat ovatkin hyviä ja hienosti kirjoitettuja, niin silti ne eivät minun arvoasteikossani kohoa erinomaisiksi.

Kuulumisia sekä toukokuun luetut, osa 1

Tulipa pidettyä parin viikon mittainen tauko bloggaamisessa. Palasin maanantai-iltana muutaman päivän kiertomatkalta, jonka aikana kävin Hämeessä ja Helsingin seudulla juhlimassa kahta hienoa ylioppilasta. Ennen matkaa taas oli aika lailla opiskelu- ja työkiireitä. Olen kyllä lukenut ihan normaaliin tahtiin, mutta kirjoittamiseen ei ole löytynyt aikaa eikä energiaa.

Koska en nyt yksinkertaisesti ehdi kirjoittaa kunnollisia arvioita toukokuun aikana lukemistani kirjoista, niin ajattelin kuitata ne kirjoittamalla niistä kahdessa eri postauksessa lyhytarviot. Näin ollen, ja toivottavasti, pääsen kirjoittamaan tuoreeltaan arviot kahdesta nyt kesken olevasta kirjasta (Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia ja Jhumpa Lahiri: Tuore maa). Mainioita kirjoja molemmat.

Luin kuukauden aikana yhteensä viisi aika erilaista kirjaa. Lukutahti ei ollut ihan yhtä hyvä kuin edellisinä kuukausina, mutta olen ihan tyytyväinen niin luettujen kirjojen määrään kuin sisältöönkin.

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö. Tammi. 2012. Englanninkielinen alkuteos Gold Boy, Emerald Girl (2010). Suomentanut Seppo Loponen. 259 sivua.

Kultapoika, smaragdityttö on kiinalaissyntyisen, nykyisin Kaliforniassa asuvan Yiyun Lin ensimmäinen suomennettu teos. Tätä palkittua kirjailijaa on verrattu muun muassa niinkin merkittäviin kirjailijoihin kuin Ernest Hemingway, Raymond Carver ja Alice Munro.

Li kuvaa novelleissaan kiinalaisten elämänmenoa modernisoituvassa Kiinassa. Tosin parissa kertomuksessa kuvauksen kohteena ovat amerikankiinalaiset. Novellissa Vankila kerrotaan Yhdysvaltoissa asuvasta pariskunnasta, joka haluaa vielä lapsen sen jälkeen, kun heidän teini-ikäinen tyttärensä on menehtynyt. Pariskunta päätyy etsimään sijaissynnyttäjän Kiinasta.

Yksi kaikkein mieleenpainuvimmista novelleista on kirjan aloittava Ystävällisyys. Kokoelmasta yli kolmasosan kattava, varsin surumielinen novelli kuvaa eristäytyvän 41-vuotiaan naisen muistoja armeija-ajasta Keski-Kiinassa. Varsin vaikuttava on myös kolmen naisen verisisaruudesta kertova novelli Aika kiitää.
 
Yhdeksästä novellista koostuva Kultapoika, smaragdityttö oli minulle kiinnostava ja tarpeellinenkin tutustumismatka Kiinaan ja kiinalaisuuteen. Ja oikein nautittava sellainen.

Erlend Loe: Supernaiivi. Like. 1998. Norjankielinen alkuteos Naiv. Super.(1996). Suomentanut Outi Menna. 224 sivua.

Olen jo pitkään suunnittelut lukevani norjalaisen Erlend Loen läpimurtoteoksen Supernaiivi. Olen aiemmin tutustunut useampaankin Loen kirjaan, ja näin ollen kirjailijan hulvaton kirjoittamistyyli oli minulle jo ennestään tuttu.

Kirja kertoo 25-vuotiaan, henkilökohtaiseen kriisiin ajautuneen miehen tarinan. Minäkertoja kokee yhtäkkiä elämänsä merkityksettömäksi ja ryhtyy ratkomaan ongelmaansa. Yksinkertaiset toiminnot, kuten pallon heitteleminen ja hakan hakkaaminen samoin kuin elämän ihmeellisyyksien pohdinta aikaa ja avaruutta käsittelevän kirjan äärellä, mutta myös vierailu veljen luo New Yorkiin sekä tutustuminen Liseen auttavat päähenkilöä saamaan vähitellen vankan otteen elämästään.

Voin hyvin kuvitella, että ilmestymisaikanaan tämä kirja herätti paljonkin keskustelua, mutta jo aiemmin Loeta lukeneelle kirja ei sisällöltään eikä tyyliltäänkään ollut mitenkään yllättävä. Toki kyseessä on erittäin mainio ja hauska kirja, jonka mielelläni luin, mutten kuitenkaan nosta sitä muiden lukemieni Loen kirjojen yläpuolelle.

Torgny Lindgrenin ilkikuriset muistelmat

Torgny Lindgren: Muistissa. Tammi. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Minnen (2010). Suomentanut Liisa Ryömä. 197 sivua. Päällyksen topografia Markko Taina.

Minun elämäni ei ole ollut romaani vaan novellikokoelma, sanon kustantajalleni.

Luin joitakin vuosia sitten ruotsalaiskirjailija Torgny Lindrenin mainion ja hienon Dorén raamatun (2005, suom. 2006). Vaikka Lindgreniltä on suomennettu kaiken kaikkiaan seitsemän romaania ja kaksi novellikokoelmaa, niin en ole, kumma kyllä, tullut tarttuneeksi muihin hänen kirjoihinsa. Muistissa-kirjasta kiinnostuin ennen kaikkea siksi, että siinä nimensä mukaisesti ollaan muistojen äärellä. Muistot, muistelu ja muistitieto nimittäin kiinnostavat minua todella paljon niin tutkimuksellisesti kuin muutenkin.

Kirjan alussa Lindgren kertoo siitä, kuinka jokin niistä kuudesta kustantajasta, joita hänellä eri aikoina oli, yritti useampaan otteeseen saada häntä kirjoittamaan Muistelmansa. Kirjailija kuitenkin kieltäytyy, siitäkin huolimatta, että kirjailijoiden muistelmat ovat kustantajan mielestä hyvin suosittuja.

Lindgrenin perustelut kieltäytymiselle ovat mielenkiintoiset ja paljastavat jo kirjan alkulehdillä kirjoittajan ilkikurisen äänen:
Joka ruumiinosalla, sanoin, on omat muistonsa. Pikkuvarpaalla, polvilumpiolla ja korvannipukoilla. Sisäelimistä puhumattakaan. Joka rauhasella ja polyypilla. Joka solulla on omat muistonsa. Olisi valheellista ja sopimatonta liittää niitä Muistelmiin. Joten on vilpittömämpää ja hurskaampaa sanoa: En muista mitään.

Vastahakoisuudestaan huolimatta kirjailija ryhtyy muistelemaan sukuaan, perhettään ja omaa elämäänsä. Vaikka kirja kattaakin aika hyvin Lindgrenin elämän, olivat minusta kaikkein kiinnostavimpia kertomukset kirjailijan suvusta ja lapsuudesta. Toki myös kirjailijuudesta, muista kirjailijoista ja Ruotsin kulttuurielämästä kertovia tarinoita oli ihan mukava lukea, ja jotkin niistä olivat hykerryttävän hauskoja, mutta Lindgren ei niissä mielestäni saavuta ihan samanlaista intensiteettiä kuin kertoessaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan tai sukunsa menneisyydestä.

Juohevasti tarinoiva Lindgren kertoo eritoten lapsuuteensa liittyvissä kertomuksissa useista erikoisista hahmoista. Näistä yksi on lähes kaksimetrinen ja leveäharteinen,  punatukkainen ja -partainen äidinisä Björk Björkås, joka ei suostunut leikkauttamaan syövän kalvamaa kättään, koska olisi samalla menettänyt koko käsivartensa. Hjalmar-setä taas oli sitä mieltä, että Churchill on kommunisti ja kaikki klassinen musiikki on peräisin Venäjältä.  Kertoessaan suvustaan Lindgren myös kuvaa elävästi västerbottenilaisen maatilan elämänmenoa ja vuotuisia töitä.

Lindgrenin lapsuutta väritti epäily keuhkotaudista, ja yksi lapsuudenystävä jopa antoi hänelle nimen Keuhkotauti. Tutkimukset, joilla tautia yritettiin jäljittää, jäivät kirjailijan omien sanojen mukaan muistiin ikuisesti. Onneksi sairaalasta löytyy myös ystävä, kohtalotoveri, joka ei osaa lukea. Tämä ihmetyttää kovasti kirjoja rakastavaa Torgnya: "Ei, lukemisen banaali ylellisyys ei merkinnyt hänelle mitään!". Ystävä kuitenkin "lukee" toisella tavalla, ei kirjaimia vaan kuvia katsoen, ja osaa ulkoa Dorén raamatun kuvat.

Torgnyn vanhemmat ymmärtävät, ettei sairaalloisesta, naurettavan venyneen ja kapean ruumiin omaavasta pojasta, jonka ajatuksetkin lepattelivat vailla suuntaa, tulisi koskaan ruumiilliseen työn tekijää, mutta maaviskaaliksi tai metsäinspehtooriksi tästä voisi olla. Toisin kuitenkin kävi, sillä Torgnysta sukeutuu kirjailija.

Muutama viikko ennen äitinsä kuolemaa kirjailija tapaa tämän viimeisen kerran ja puhuu hänen kanssaan monista tärkeistä asioista, myös kirjoittamisesta. Kohtaus tuo mielestäni hienosti esille sen, mikä merkitys arjella ja ihan arkipäiväisillä asioilla on myös elämän käännekohdissa. Elämää suurempien aiheiden lisäksi äiti ja poika puhuvat nimittäin niinkin tavallisesta asiasta kuin sen vuoden puolukkasadosta. Pojalle on niinikään tärkeää saada äidiltään vielä ennen tämän kuolemaa kuivatun poronlihan resepti. Tässä ruuat liitetäänkin hienosti ja viittauksenomaisesti makumuistoihin.

Minunlaistani eläinten ystävää ilahdutti kovasti se, että Lindgren kertoo muistelmissaan myös elämänsä eläimistä. Hän muistelee lapsuutensa vasikoita, porsaita, lampaita ja lehmiä, joiden kuolema tuntui hänestä pahalta ja joille hän mielessään laati suurenmoisia kuolinilmoituksia, mutta joiden teurastamiseen hänen piti maalaistalon poikana kuitenkin osallistua. Koirat taas ovat tarjonneet uskollista seuraansa niin lukevalle, kirjoittavalle kuin nukkuvallekin kirjailijalle, mutta niilläkin on omat omituisuutensa. Yksi oli kova kuorsaamaan eikä toinen sietänyt pianonsoittoa, etenkään Chopinia.

Muistissa ei ole kronologisesti etenevä, yhtenäinen juonellinen kokonaisuus, vaan eripituisista kertomuksista koostuva teos. Mielestäni kirjan rakenne on onnistunut ja uskollinen muistojen pirstaleisuudelle. Kuten muistoille on tyypillistä, jotkin tapahtumat muistelija on kokenut itse ja joistakin hän on kuullut kerrottavan.  Kirjan punaisena lankana on kirjailijan perheen, suvun ja kirjailijan todellinen ja kuviteltu historia ja menneisyys. Sillä, onko kaikki ihan totta, liioittelua vai silkkaa mielikuvituksen tuotetta, ei ole tämän teoksen kohdalla merkitystä.

Torgny Lindgren katsoo maailmaa selvästi jostain omituisesta, väliin vinoutuneestakin näkökulmasta. Muistissa ei kuitenkaan ole vain hauska, vaan paikoin vakava, jopa hiukan synkkäkin. Ilkikurinen huumori ja ironia sävyttävät kerrontaa eikä kirja ole missään nimessä ahdistava. Ainakin minä pidin tästä kirjasta aika lailla.

Pieni uudistus eli tähdistä luopuminen

http://office.microsoft.com

Onneksi ihminen voi luopua niistä toimintatavoista, jotka ovat jossain vaiheessa olleet ihan toimivia, mutta eivät enää palvele tarkoitustaan. Näin minulle on käynyt kirjojen pisteyttämisen kanssa.

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, onko pisteyttämisessä eli tähtien antamisessa enää mitään järkeä, koska annan lähes kaikille kirjoille neljä tähteä ja ainoat vaihtelut syntyvät siitä, onko tähtiä tasan neljä vai saavatko tähdet peräänsä miinuksen, plussan tai puolikkaan.

Kirjoille annetut hyvät pisteet taas johtuvat siitä, että luen yleensä ottaen vain sellaisia kirjoja, joiden tiedän miellyttävän minua (valitsen siis itse lukemani kirjat enkä saa niitä kustantajilta). Olen aika hyvin oppinut, millaisista kirjoista pidän ja jos kirja ei miellytä, niin jätän sen kesken. Keskenjääneitä kirjoja taas en yleensä arvioi.

Ainakin tällä hetkellä tämä päätös tuntuu hyvältä ja järkevältä, sillä haluan kokeilla millaista on arvioida kirjoja ilman pisteytystä. Aika näyttää, tuleeko tästä pysyvä toimintatapa blogissani.