Osallistumiseni Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus ideoi vuosi sitten marraskuussa mainion Ihminen sodassa -lukuhaasteen. Haasteen puitteissa oli tarkoitus lukea sotaan liittyvää kirjallisuutta. Haaste loppuu viikon kuluttua 30.11. eli samana päivänä, kun talvisodan syttymisestä tulee kuluneeksi 75 vuotta. (Haasteesta lisää täällä).

Lähdin innolla mukaan lukuhaasteeseen, ja sain luettua kuusi sota-aiheista kirjaa. Näin ollen pokkaan kersantin sotilasarvon (haasteessa pystyi saavuttamaan kirjojen määrällä erilaisia sotilasarvoja).

Lukemani kirjat ovat:

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. 2011 [2010].
Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava. 2013 [2012].
Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus. 2014.
Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita. Tammi. 2013.
Kate Atkinson: Elämä elämältä.  Schildts & Söderströms. 2014. 
Tanja Pohjola: Lintu pieni. Atena. 2014.

Kolme näistä kirjoista sijoittuu Suomeen. Yhdessä käsitellään tai sivutaan Suomen sisällissotaa (Kultarinta) ja kahdessa jatkosotaa (Dora, Dora ja Lintu pieni). Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sekä Elämä elämältä ajoittuvat osittain toiseen maailmansotaan, kun taas Ajan riekaleissa keskiössä on Balkanin alueen sisällissota.

Johtuneeko aihepiiristä (todennäköisesti ei), mutta joka ikinen näistä kirjoista jätti jäljen ja vaikutti minuun vahvasti. 

Kiitos Suketukselle hienon haasteen järjestämisestä!

Väkevä ja hieno Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava. 2014. 334 sivua.

Klara ja Ilja Tuomi, hiihtämällä Neuvostoliittoon matkanneet suomalaiset surevat muiden Petrogradin, sittemmin Leningradin, asukkaiden kanssa Leninin kuolemaa tammikuisen iltapäivän kylmyydessä vuonna 1924:

Viima puhalsi hämärtyvillä kaduilla. Me seisoimme Iljan kanssa Uritskin aukion laidalla ja lumituuli liehutti liepeitämme ja tuhansia punalippuja, jotka oli verhoiltu suruharsoin. Puna-armeijalaiset seisoivat kunniavartiossa, minä koetin tähytä Lavria, mutta taajat nuorukaisten rivit painuivat hämärään, ja valonheittäjät loimuttivat tuiskua ja palatsin päälle viritettyä suurta punakangasta, jonka keskellä seisoi Vladimir Iljitsh, tietä tulevaisuuteen näyttäen.

Klara ja Ilja ovat saapuneet Neuvostoliittoon suurin odotuksin pari vuotta aiemmin, kevättalvella 1922, pian sen jälkeen, kun Ilja on vapautunut vankileiriltä. Pian heitä seuraa myös Iljan veli Lavri, joka kuitenkin myöhemmin palaa takaisin kotimaahan.

Monien muiden Neuvostoliittoon parempaa yhteiskuntaa rakentamaan tulleiden ohella Ilja ja Klara kokevat, että Suomi on kääntänyt heille selkänsä. He luottavat siihen, "että on olemassa maa, jossa työläinen saa elää vapaana". Vaikkei elämä uudessa kotimaassa ole helppoa missään vaiheessa, niin Leninin kuolema toimii vedenjakajana. Vähitellen asiat muuttuvat huonompaan suuntaan. Stalinin päästyä valtaan niin Klaran kuin Iljankin unelmat sortuvat, utopian portit sulkeutuvat ja ystävät nousevat toisiaan vastaan.

Graniittimiehen alkupuolella, vuoteen 1935 asti, kirjan minäkertojana toimii Klara, kun taas kirjan loppuosassa tapahtumia tarkastellaan useamman henkilön kautta. Tämä kerronnallinen ratkaisu on toimiva ja onnistunut. Klaran, Iljan ja Lavrin lisäksi tapahtumien keskiössä ovat näiden ystävät Jelena, Henrik, Tom, Shura ja Galkin sekä Klaran kasvattilapset, kadulta pelastetut Genja ja Dunja. Tapahtumien näyttämönä on Leningradin lisäksi Krasnoe Selossa sijaitseva datsa.

Tiesin ennestään suurin piirtein, mitä Neuvostoliittoon muuttaneille suomalaisille tapahtui Stalinin aikana, mutta kirjan lukemisen myötä opin paljon uutta. Kähkönen on selvästikin tehnyt tarkkaa taustatyötä tämän aiheen parissa. Graniittimies on kaiken kaikkiaan uskottava ja samalla myös hyvin väkevä kuvaus suomalaisten elämästä ja kohtaloista Neuvostoliitossa 1920- ja 1930-luvuilla. Klaran ja Iljan suhteen ja elämän kuvauksen lisäksi minuun vaikuttivat ystävyyteen ja ennen kaikkea katulapsiin liittyvät kuvaukset. Vaikka kirja on aihepiiriltään rankka ja synkkä, ei lukukokemus missään nimessä ollut rankka, vaan elähdyttävä ja vaikuttava.

Blogini lukijat tietävätkin jo, että Sirpa Kähkönen on yksi suosikkikirjailijoistani. Odotukseni Graniittimiehen suhteen olivat todella korkealla. Odotukset myös täyttyivät ja ylittyivät, sillä mielestäni tässä kirjassa on, jos mahdollista, vielä jotain enemmän kuin aiemmissa Kähkösen teoksissa. En oikeastaan edes tiedä varmaksi, mitä se "jotain enemmän" on, mutta varovasti uumoilen, että kyse on kielestä, joka on entistäkin koskettavampaa ja kauniimpaa. Joissakin kohdin, etenkin talvea ja luontoa kuvaavissa kohdissa mieleeni tuli Andreï Makine, toinen suosikkikirjailijani.

Kähkönen kuvaa tässä(kin) romaanissaan taitavasti sitä, millaista on yksittäisten ihmisten elämä historian myllerryksissä. Kähkösen tapa kuvata tapahtumia ja ihmiskohtaloita kosketti minua jälleen kerran vahvasti. Kirjan tunnelma ja sen henkilöt ovatkin pysyneet mielessäni pitkään. Mutta kuten aina hienojen kirjojen kohdalla, eivät omat sanat valitettavasti riitä kuvaamaan ja selittämään sitä, mitä lukiessani koin ja millaisia ajatuksia ja tunteita kirja herätti. Olen yksinkertaisesti onnellinen ja kiitollinen, että tällaista kirjallisuutta kirjoitetaan!

Graniittimiestä on luettu myös muissa blogeissa, ainakin Amman lukuhetkessä ja Täällä toisen tähden alla sekä Tuijatan ja Annelin blogeissa. Myös Liisa on kirjasta kirjoittanut ja laatinut listan muista postauksista.

Lyhyesti lokakuussa luetuista

Lukeminen on maistunut lokakuussa, postaaminen sen sijaan takkuilee, joten jälleen kerran kirjoittelen muutaman lyhyen arvion/esittelyn/kuvauksen lukemistani kirjoista.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway. Otava, 2003 [1956]. Englanninkielinen alkuteos Mrs. Dalloway. Suomentanut Kyllikki Hämäläinen. 293 sivua.

Virginia Woolfin Mrs. Dalloway on ollut jo pitkään ehdottomasti luettavien kirjojen listallani. Michael Cunninghamin Tunnit-kirjaan perustuvan samannimisen elokuvan katsottuani ryhdyin lopultakin tuumasta toimeen ja lainasin kirjan kirjastosta.

Alunperin vuonna 1925 ilmestynyt Mrs. Dalloway kuuluu yhden modernin kirjallisuuden uranuurtajan, Virginia Woolfin tunnetuimpiin teoksiin. Mrs. Dalloway on yhdenpäivänromaani, ja se sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Lontooseen. Kirjan keskeisin henkilö, seurapiirirouva Mrs. Dalloway, valmistelee kodissaan pidettäviä kutsuja. Samalla keritään auki niin Clarissa Dallowayn kuin muidenkin kirjan keskeisten henkilöiden elämää ja ajatuksia. Näistä muista henkilöhahmoista kaikkein koskettavin on kirjan lopussa kovan kohtalon kokeva Septimus Smith.

Nyt kun Mrs. Dallowayn lopultakin luin, niin minua harmittaa tosi paljon se, etten ollut lukenut kirjaa ennen Cunninghamin Tunteja (joka muuten on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani). Luin omasta mielestäni tätä Mrs. Dallowayta aivan liian paljon Cunninghamin Tuntien kautta. Huomasin koko ajan pohtivani, miten Cunningham on hyödyntänyt mitäkin kirjan kohtausta tai henkilöä omassa teoksessaan. Samoin pystyin jossain määrin ennakoimaan, mitä kirjassa kulloinkin tulee tapahtumaan. Mutta toisaalta oli ihan mielenkiintoistakin saada lukea Mrs. Dallowayta siten, että saatoin peilata sitä Cunninghamin ansiokkaaseen romaaniin.

Ihan niin upea ja vavisuttava tämä kirja ei ollut kuin odotin, mutta toki pidin kirjasta. Mrs. Dalloway ei ole tajunnanvirtatekniikkansa vuoksi mitenkään helppo kirja. Aionkin lukea kirjan vielä toistamiseen, mutten kuitenkaan ihan lähitulevaisuudessa.

Per Petterson: En suostu. Otava. 2014. Norjankielinen alkuteos Jeg nekter. Suomentanut Katriina Huttunen. 243 sivua.

Olen aiemmin lukenut Per Pettersonin molemmat suomennetut teokset eli Hevosvarkaat (2009) ja Kirottu ajan katoava virta (2011). Pidin kovasti molemmista kirjoista, ja käsitykseni Pettersonin taidoista vain vahvistui luettuani hänen uusimman kirjansa En suostu.

Romaani lähtee liikkeelle kahden lapsuusystävän eli Jimin ja Tommyn kohtaamisesta reilun kolmenkymmenen vuoden jälkeen sekä kohtaamista seuraavasta päivästä. Mutta ennen kaikkea kirja kertoo takaumien avulla näiden keskeisten henkilöiden lapsuudesta ja nuoruudesta. Kolmanneksi merkittäväksi henkilöksi kirjassa nousee Tommyn sisko Siri.

Tapahtumia valotetaan Jimin, Tommyn ja Sirin näkökulmista niin 1960-1970 -luvuilla kuin 2000-luvullakin. Tommyn ja Sirin isä on väkivaltainen ja äiti on kadonnut selittämättömästi. Sisarusten lapsuus on rikkinäinen ja vaikea, mutta Tommysta kasvaa menestyjä, kun taas turvatumman lapsuuden elänyt Jimi menee rikki sisäisesti.

Kuten aiempienkin Pettersonin kirjojen kanssa, on minun oikeastaan hiukan vaikea sanoa, mikä kirjassa viehätti - etenkin kun kirjan lukemisesta on nyt kulunut jo usempi viikko ja myöhemmin luettujen kirjojen herättämät ajatukset ja tunteet sekoittuvat muistikuviini. En suostu on muiden Pettersonin kirjojen tavoin hyvin kirjoitettu ja aika verkkainen kirja eikä siinä selitetä ja avata liikaa asioita. Lukijan on osattava yhdistellä irralliselta tuntuvia langanpäitä, jotka kuitenkin kirjan lopussa yhdistyvät.

Kannattaa käydä kurkkaamassa, mitä ystäväni Katja, Pettersonin ihailija hänkin, on kirjasta hienossa arviossaan lausunut (ks. täältä).

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Otava. 2014. 509 sivua.

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä jatkaa siitä, mihin vuonna 2010 ilmestynyt Poikakirja jäi, vaikkei tämä uutuuskirja varsinaisesti olekaan jatkoa Poikakirjalle. Kuitenkin tämäkin teos rakentaa vahvaa ajankuvaa ja seurailee kertojan otteeltaan ja näkökulmaltaan Poikakirjaa, kuten kirjailija Lukulampun haastattelussa toteaa.

Miehiä ja ihmisiä kertoo kesästä 1972 ja siitä, mitä seitsemäntoistavuotias nuorukainen, kirjan minäkertoja, tekee ja kokee kesän aikana. Romaani valottaa nuorukaisen tunteita ja ajatuksia, niin iloja kuin surujakin, mutta ennen kaikkea se seuraa osuvasti mieheksi kasvamista.

Kirjan päähenkilö joutuu astumaan miehen saappaisiin mennessään töihin peltifirmaan isänsä sairastuttua. Hän kohtaakin työpaikassaan raavaiden miesten maailman, vaikka välillä meininki siellä onkin aika huvittavaa ja kaaosmaista. Kesän kuluessa nuori mies tutustuu syvällisemmin tyttöjen ja naisten maailmaan ja kokee ensimmäiset humalansa. Minua kosketti kirjassa erityisesti se, miten vastuuntuntoiseksi päähenkilö kasvaa suhteessaan Rekkuun, lievästi kehitysvammaiseen työkaveriinsa.

Mielestäni Olli Jalonen onnistuu tässäkin kirjassaan hienosti ajankuvan luojana. Aikakauden musiikki ja poliittinen ilmapiiri Kekkosineen ja Vennamoineen on vahvasti läsnä. Pidin pääsääntöisesti kirjasta, mutta etenkin radioamatööriyteen liittyvät kohdat puuduttivat. Vaikkei Miehiä ja ihmisiä ollutkaan minulle ihan samanlainen täysiosuma kuin Poikakirja, niin kyseessä on kyllä hieno kirja, jonka parissa viihdyin mainiosti.

Longbournin talosta Varistyttöön

Kun lukee paljon, ja kun on vähän laiska postaamaan, muodostavat luetut kirjat aika sukkelasti pinon kirjoituspöydän ympäristöön, jossa pitäisi kirjojen sijaan olla tilaa parhaillaan työn alla olevan tietokirjan aineistoille ja kirjaan liittyvälle lähdekirjallisuudelle. Saadakseni väljyyttä pöydälleni (hah! hetihän tilalle tulee uusia kirjoja!) ryhdyn purkamaan kirjasumaa lyhyehköillä kirjaesittelyillä/-arvioilla. Vuorossa tällä kertaa kaksi tyystin erilaista kirjaa. Näitä molempia on luettu muissakin blogeissa, tietenkin, mutten nyt linkitä arvioita tähän. Kannattaa googlettaa, jos ja kun haluaa lukea perusteellisempia arvioita kummastakin kirjasta.

Jo Baker: Longbournin talossa. Tammi. 2014. Englanninkielinen alkuteos Longbourn. Suomentanut Helene Bützow. 448 sivua.

Kotimaassaan Iso Britanniassa jo useita romaaneja julkaissut Jo Baker nousi kansainväliseen kuuluisuuteen romaanillaan Longbournin talossa, joka on myös (tähän mennessä) ainoa kirjailijan suomennettu teos.

Longbournin talossa on kiinnostava versio Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, sillä se kertoo Longbournin eli Bennetin talon palvelusväestä.  Romaanin päähenkilöksi nousee palvelustyttö Sarah, mutta kirjassa kerrrotaan myös herra ja rouva Hillistä, nuoresta palvelustyttö Pollysta ja kirjan alussa taloon tulevasta miespalvelija Jamesista. Ihan uutta palvelusväen elämän kuvaus ei ole, siitä ovat pitäneet huolen muun muassa tv-sarjat Kahden kerroksen väkeä ja Downton Abbey, mutta Bakerin ansioksi on luettava se, että hän versioi rohkeasti klassikkoteosta ja tekee sen hyvin. Eihän kirja Ylpeyttä ja ennakkoluuloa päihitä, mutta pidin siitä paljon.

Kirja kuvaa palvelusväen elämää ja asemaa talossa sekä heidän rankkaa ja työntäyteistä elämäänsä. On pestävä pyykkiä, esimerkiksi neitien kuukautisrättejä, laitettava ruokaa ja leivottava jatkuvasti, haettava ja vietävä kirjeitä, toimitettava kauppa-asioita, huollettava vaatteita ja muutenkin uurastettava jatkuvasti ja väsymättä, samalla kun talon isäntä viihtyy kirjastossaan, emäntä siemailee teetä ja surkeilee milloin mistäkin ja tyttäret käyvät ahkerasti tansseissa ja muutenkin sosialiseeraavat ahkerasti.

Romaani ei mielestäni jäljittele esikuvaansa vaan on ihan itsenäinen teos. Luulen, että se toimii hyvin myös ilman Ylpeyden ja ennakkoluulon tuntemista (tästä en tietenkään voi olla ihan varma, koska itse tunnen teoksen hyvin). Longbournin talossa tarjosi minulle monia kutkuttavia kohtauksia ja sai minut katsomaan Bennetien perhettä, tyttäriä ja etenkin herra Bennetiä ihan uusin silmin.

Erik Axel Sund: Varistyttö. Otava. 2014. Ruotsinkielinen alkuteos Kråkflickan. Suomentanut Kari Koski. 415 sivua.

Minun ei pitänyt ollenkaan lukea Varistyttöä, olinhan lukenut kirjasta arvioita ja niiden perusteella päätellyt, ettei kirja sovi minulle, koska se on raaka ja rankka enkä tykkää kirjan aihepiiristä. Satuin kuitenkin hommaamaan kirjan itselleni ja pitihän minun katsastaa, mistä oikein kirjassa on kysymys.

Erik Axl Sundin nimen takana ovat ruotsalaiskirjailijat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist, jotka ovat lyömällä viisaat päänsä rakentaneet koukuttavan tarinan. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun murhattu lapsi löydetään Tukholman metroaseman tienoilta. Lastenmurhat eivät lopu tähän yhteen tapaukseen, ja rikoskomisario Jeanette Kihlberg ryhtyy tutkimaan murhia. Kirjan edetessä hän saa avukseen psykoteraupetti Sofia Zetterlundin. Tarinaan sekoittuvat myös Jeanetten perheenjäsenet, Varistyttö ja Sofian potilaat, esimerkiksi Victoria Bergman ja kongolainen lapsisotilas.

Laskelmointia tai ei, mutta ainakin minä koukutuin ihan täysillä - vastoin odotuksiani ja siitäkin huolimatta, että tarina on ruma, raadollinen ja puistattava. Kirjassa lukija nimittäin törmää muun muassa insestiin, lasten hyväksikäyttöön ja persoonallisuushäiriöihin. Trilogian ykkösosa jätti varistytön tarinan sen verran kiinnostavaan kohtaan, että minun on aivan pakko lukea myös Unissakulkija eli trilogian toinen osa. Se, kuten myös lokakuussa ilmestyvä trilogian päätösosa Varjojen huone onkin jo varattu kirjastosta.