Lahirin hieno Tuore maa

Jhumpa Lahiri: Tuore maa. Tammi, Keltainen pokkari 2012 [2008]. Englanninkielinen alkuteos Unaccustomed Earth (2008). Suomentanut Kersti Juva. 434 sivua.

En ole aiemmin lukenut Jhumpa Lahirin kirjoja, vaikka moni lukeva tuttuni onkin hänen kirjojaan suositellut. Intialais-yhdysvaltalaiselta Lahirilta on suomennettu kaksi novellikokoelmaa, Tämä siunattu koti (2001) ja nyt lukemani Tuore maa (2008) sekä esikoisromaani Kaima (2005).

Tartuin Lahirin novellikokoelmaan innostuneesti, hyvää lukukokemusta odottaen, ja sellaisen myös sain. Kahteen osaan jaettu Tuore maa koostuu kahdeksasta novellista. Ensimmäisen osan novellit, joita on yhteensä viisi, ovat itsenäisiä kertomuksia, kun taas toisen osan novellit Kerran elämässä, Vuoden loppu ja Rantautuminen liittyvät toisiinsa. Nämä kolme novellia käsittelevät kahta varsin erilaista perhettä, mutta ennen kaikkea Heman ja Kausnikin elämää, heidän kohtaamisiaan ja suhdettaan niin lapsuudessa kuin aikuisuudessakin.

Näiden kolmen novellin muodostama kokonaisuus oli mielestäni ehdottomasti kokoelman parasta antia. Niiden lisäksi nostan tässä esille pari muuta novellia, joista Tuore maa ei ehkä ollut parhaiten eteneviä novelleja, mutta sen aihepiiri kosketti minua. Pelkkää hyvyyttä oli sekin teemaltaan kiinnostava, mutta myös novellina ansiokas. Huomaan nyt kirjaa selaillessani, kun kirjan lopettamisesta on kulunut pari päivää, että itse asiasssa pidin kovasti kaikista kirjan novelleista.    

Kirjan aloittava niminovelli tutustuttaa lukijan Seattlessa asuvaan Ruma-nimiseen naiseen, hänen perheeseensä ja isäänsä. Raskaana oleva, muutaman vuoden ikäisen Akashan äiti Ruma odottaa kylään isäänsä, joka on vaimonsa äkillisen kuoleman jälkeen viettänyt aikaansa matkustellen Euroopassa. Ruma käy sisäistä kamppailua siitä, onko hänen intialaistavan mukaan otettava isänsä luokseen asumaan vai saako hän ajatella itsekkäämmin, amerikkalaisemmin, eikä tarjota isälleen tätä mahdollisuutta. Novelli tarkasteleekin hienosti nimenomaan naisen kamppailua perinteiden ja nykyajan ja toisen kulttuurin asettamien vaatimusten ristipaineessa, mutta kuvaa niin isän kuin tyttärenkin näkökulmasta heidän välistään, joskus hyvinkin monimutkaista suhdetta.

Novellissa Pelkkää hyvyyttä tarkastellaan Rahulin ja Sudhan sisarussuhdetta, jota kuormittaa Rahulin alkoholismi. Sudha pyrkii pitkään ymmärtämään ja holhoamaan pikkuveljeään, joka on syntymästään asti ollut koko perheen lemmikki. Lahiri kuvaa Rahulin  alkoholismia siskon näkökulmasta ja kuvaa koskettavasti ja puhuttelevasti, miten vaikea riippuvuudesta kärsivää on auttaa ja millaisia tunteita tämän läheiset joutuvat käymään läpi.

Tuore maa  oli kokonaisuutena paitsi erittäin hyvin ja sujuvasti kirjoitettu kokoelma, niin myös kiinnostava katsaus amerikanintialaiseen elämäntapaan. Teoksessa käsitellään bengalilaistaustaisten perheiden elämää Yhdysvalloissa ja erilaisten kulttuurien kohtaamisia yksilötasolla. Vaikka tarkastelun keskiössä onkin intialaisten elämä Yhdysvalloissa ja osittain myös Intiassa ja Euroopassa, niin Lahiri käsittelee lasten ja vanhempien, sisarusten, ystävysten ja rakastavaisten välisiä ihmissuhteita ja niiden kipupisteitä oivaltavasti ja yleispätevästi.

Näyttää vahvasti siltä, että löysin itselleni yhden uuden suosikkikirjailijan. Onneksi olen jo ostanut itselleni Lahirin ensimmäisen novellikokoelman.

Tämän kokoelman ovat lukeneet ainakin 
Sanna
Katja
anni.M
Ina
Valkoinen kirahvi

Kesä!

Astelin heinäpellossa.

Nyt ovat paljaat jalkani täynnä tuhansia tuoksuja:

pohkeessa pisara mettä apilankukkien kotoa,

varpaiden välissä voikukankultaa

ja jalkapohjiini kirjoitettiin timoteiltä terveiset.

(Annukka Tiitinen)

Toukokuun luetut, osa 2

Kuten edellisessä postauksessani (ks. täällä) kerroin, en kirjoita toukokuussa lukemistani kirjoista kunnollisia arvioita, vaan kuittaan kirjat kirjoittamalla niistä pari yhteispostausta.

Itse asiassa en kirjoita yhdestä luetusta dekkarista edes lyhyttä esittelyä. Camilla Läckbergin Pahanilmanlinnun lukemisesta on kulunut useampi viikko, ja kirjakin jo palautettu kirjastoon. Kyseinen dekkari on ihan taattua Läckberg-laatua, mutta ilmeisesti luin ihan liian monta Läckbergiä kevään aikana enkä oikein innostunut Pahanilmanlinnusta. Sen sijaan seuraavat kaksi kirjaa olivat molemmat hyviä lukukokemuksia.

Kuva: levykauppax.fi

L. M. Montgomery: Sininen linna. Karisto. 2010 [1930]. Englanninkielinen alkuteos The Blue Castle. Suomentanut A.J. Salonen. 280 sivua.

Kuten blogini lukijat varmaan jo tietävätkin, on kanadalainen L. M. Montgomery yksi suosikkikirjailijoistani. Erityisesti Anna-sarja on sydäntäni lähellä, mutta toki pidän paljon myös Runotyttö-kirjoista. Olen lukenut Sinisen linnan joskus aiemminkin, luultavasti aika pian sen jälkeen, kun tutustuin Vihervuoren Annaan ja Uuden Kuun Emiliaan.

Sininen linna ei ole Annojen ja Runotyttöjen tavoin tyttökirja, vaan aikuisille suunnattu romaani. Kirjan päähenkilö Valancy Stirling on 29-vuotias naimaton nainen, ikäneito, kuten ennen tavattiin sanoa. Valancy on viettänyt hiljaista, vaatimatonta elämää sukunsa alistamana, mutta on selviytyäkseen kehittänyt unelman sinisestä linnasta. Valancyn elämä kuitenkin muuttuu, kun hän saa kuulla sairastavansa vakavaa, kuolemaan johtavaa sairautta. Sinisen linnan sankaritar ottaakin kohtalonsa omiin käsiinsä ja lähtee suvun vastustuksesta huolimatta etsimään onneaan ja linnaansa.

Sininen linna on mainio ajankuva ja kertoo hyvin alistetun Valancyn oman tien etsinnästä. Sukuaan vastaan kapinoivan Valancyn ajatusmaailman muuttuminen on kuvattu uskottavasti. Kirja ei myöskään ole siirappisesti, vaan pikemminkin maanläheisesti romanttinen. Montgomeryn huumori taas tulee hienosti esille Valancyn oivaltavissa huomioissa ja nokkelissa vastauksissa. En yhtään ihmettele, että tämä kirja jaksaa ihastuttaa ja saa vuosikymmenestä toiseen uusia lukijoita.
  

Anne Swärd: Kesällä kerran. Otava. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Polarsommar (2003). Suomentanut Katriina Huttunen. 234 sivua.

Vaikka Anne Swärdin Kesällä kerran on hänen esikoisromaaninsa, niin suomeksi ilmestyi ensin hänen toinen romaaninsa Viimeiseen hengenvetoon, josta olen postannut aiemmin (ks. täältä).

Kirja alkaa siitä, kun Kaj saa perheen kotitaloon seurakseen velipuolensa Kristianin, joka muutoin asuu muualla. Erityisjärjestelyyn on päädytty, koska Kajn kanssa asuva äitipuoli Ingrid ja tämän toinen poika Jens ovat lähteneet Floridaan Kajn voittamilla matkalipuilla. Taloon ilmestyvät myös Jensin vaimo Lisette lapsineen ja lopulta myös Kristianin, Jensin ja Kajn isä Jack.
  
Kesällä kerran on vahva ja aika lohduton kirja perheestä, sen ongelmista, kipupisteistä sekä piilotetuista ja vaietuista asioista, jotka vähitellen nousevat pintaan. Kirjassa vuorottelevat luontevasti nykyisyyden ja menneisyyden tapahtumat aina Ingridin ja Jackin nuoruudesta perheen perustamiseen ja hajoamiseen. Tapahtumia valotetaan lähes kaikkien perheenjäsenten näkökulmasta; ainoastaan Lisetten ja Jensin lasten tulkintaa tapahtumista ei kuulla.  

Kirja on mielestäni hyvin kirjoitettu ja useamman näkökulman käyttäminen on erittäin toimiva ratkaisu. Kuitenkin jokin tässä, kuten myös romaanissa Viimeiseen hengenvetoon vaivasi minua. Hölmöintä on, etten edes tiedä, mikä se jokin on. Vaikka Swärdin kirjat ovatkin hyviä ja hienosti kirjoitettuja, niin silti ne eivät minun arvoasteikossani kohoa erinomaisiksi.

Kuulumisia sekä toukokuun luetut, osa 1

Tulipa pidettyä parin viikon mittainen tauko bloggaamisessa. Palasin maanantai-iltana muutaman päivän kiertomatkalta, jonka aikana kävin Hämeessä ja Helsingin seudulla juhlimassa kahta hienoa ylioppilasta. Ennen matkaa taas oli aika lailla opiskelu- ja työkiireitä. Olen kyllä lukenut ihan normaaliin tahtiin, mutta kirjoittamiseen ei ole löytynyt aikaa eikä energiaa.

Koska en nyt yksinkertaisesti ehdi kirjoittaa kunnollisia arvioita toukokuun aikana lukemistani kirjoista, niin ajattelin kuitata ne kirjoittamalla niistä kahdessa eri postauksessa lyhytarviot. Näin ollen, ja toivottavasti, pääsen kirjoittamaan tuoreeltaan arviot kahdesta nyt kesken olevasta kirjasta (Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia ja Jhumpa Lahiri: Tuore maa). Mainioita kirjoja molemmat.

Luin kuukauden aikana yhteensä viisi aika erilaista kirjaa. Lukutahti ei ollut ihan yhtä hyvä kuin edellisinä kuukausina, mutta olen ihan tyytyväinen niin luettujen kirjojen määrään kuin sisältöönkin.

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö. Tammi. 2012. Englanninkielinen alkuteos Gold Boy, Emerald Girl (2010). Suomentanut Seppo Loponen. 259 sivua.

Kultapoika, smaragdityttö on kiinalaissyntyisen, nykyisin Kaliforniassa asuvan Yiyun Lin ensimmäinen suomennettu teos. Tätä palkittua kirjailijaa on verrattu muun muassa niinkin merkittäviin kirjailijoihin kuin Ernest Hemingway, Raymond Carver ja Alice Munro.

Li kuvaa novelleissaan kiinalaisten elämänmenoa modernisoituvassa Kiinassa. Tosin parissa kertomuksessa kuvauksen kohteena ovat amerikankiinalaiset. Novellissa Vankila kerrotaan Yhdysvaltoissa asuvasta pariskunnasta, joka haluaa vielä lapsen sen jälkeen, kun heidän teini-ikäinen tyttärensä on menehtynyt. Pariskunta päätyy etsimään sijaissynnyttäjän Kiinasta.

Yksi kaikkein mieleenpainuvimmista novelleista on kirjan aloittava Ystävällisyys. Kokoelmasta yli kolmasosan kattava, varsin surumielinen novelli kuvaa eristäytyvän 41-vuotiaan naisen muistoja armeija-ajasta Keski-Kiinassa. Varsin vaikuttava on myös kolmen naisen verisisaruudesta kertova novelli Aika kiitää.
 
Yhdeksästä novellista koostuva Kultapoika, smaragdityttö oli minulle kiinnostava ja tarpeellinenkin tutustumismatka Kiinaan ja kiinalaisuuteen. Ja oikein nautittava sellainen.

Erlend Loe: Supernaiivi. Like. 1998. Norjankielinen alkuteos Naiv. Super.(1996). Suomentanut Outi Menna. 224 sivua.

Olen jo pitkään suunnittelut lukevani norjalaisen Erlend Loen läpimurtoteoksen Supernaiivi. Olen aiemmin tutustunut useampaankin Loen kirjaan, ja näin ollen kirjailijan hulvaton kirjoittamistyyli oli minulle jo ennestään tuttu.

Kirja kertoo 25-vuotiaan, henkilökohtaiseen kriisiin ajautuneen miehen tarinan. Minäkertoja kokee yhtäkkiä elämänsä merkityksettömäksi ja ryhtyy ratkomaan ongelmaansa. Yksinkertaiset toiminnot, kuten pallon heitteleminen ja hakan hakkaaminen samoin kuin elämän ihmeellisyyksien pohdinta aikaa ja avaruutta käsittelevän kirjan äärellä, mutta myös vierailu veljen luo New Yorkiin sekä tutustuminen Liseen auttavat päähenkilöä saamaan vähitellen vankan otteen elämästään.

Voin hyvin kuvitella, että ilmestymisaikanaan tämä kirja herätti paljonkin keskustelua, mutta jo aiemmin Loeta lukeneelle kirja ei sisällöltään eikä tyyliltäänkään ollut mitenkään yllättävä. Toki kyseessä on erittäin mainio ja hauska kirja, jonka mielelläni luin, mutten kuitenkaan nosta sitä muiden lukemieni Loen kirjojen yläpuolelle.