Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta. Otava. 2011. Norjankielinen alkuteos Jag forbanner tidens elv. Suomentaja Katriina Huttunen.

Häipyvä uni, silti läheinen vielä –

kirottu ajan katoava virta!

Kotiseutuni kolmenkymmenen vuoden takaa!

Ihastuin norjalaisen Per Pettersonin kirjaan ensin sen hienon ja runollisen nimen, Kirottu ajan katoava virta,  perusteella (nimi on lainattu yllä olevasta Mao Tse-tungin runosta).

Vuonna 2009 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjailijan toisessa suomennetussa romaanissa ajan katoamista, muistoja ja muistin paikkoja käsitellään päähenkilö Arvid Jansenin kautta.

Kirjan alussa eletään vuotta 1989. Tuolloin tapahtuu merkittäviä asioita niin maailmalla kuin Arvidin elämässäkin. Berliinin muuri murtuu, mutta keskeisempää on äidin sairastuminen vakavasti ja Arvidin oma avioero.

Kirjan edetessä selviää, että äidin ja Arvidin välit ovat kylmenneet lähes kaksikymmentä vuotta aiemmin, koska Arvid jätti kommunistisen vakaumuksensa vuoksi kesken koulunsa ja ryhtyi tehdastyöläiseksi. Äidin sairastuttua Arvid päättää kuitenkin selvittää välit äitinsä kanssa ja matkustaa tämän perässä äidin syntymämaahan Tanskaan.

Matka toimii myös matkana Arvidin menneisyyteen, hänen elämänvaiheisiinsa ja muistoihinsa. Kuvauksen keskiössä ovat suhteet Arvidin elämän kahteen tärkeään naiseen, äitiin ja nuoreen naiseen tai oikeastaan tyttöön, josta käsittääkseni tulee myöhemmin Arvidin vaimo (josta Arvid siis on eromassa).

Kirjassa lomittuvat hienosti eri aikatasot, joista tärkeimmät ovat vuosi 1989 ja 1970-luvun alku. Yhtenä aikatasona on myös se hetki ja tilanne, jossa kirjan kertoja kutoo äidin sairastumisesta alkavaa tarinaa. Siirtymät aikatasoilta toiseen Petterson kirjoittaa luontevasti ja mestarillisesti.

Kirottu ajan katoava virta käsittelee hyvin paikkoihin ja reitteihin liittyviä kehollisia ja aistimuksellisia muistoja. Muutenkin kehoon liittyvät, esimerkiksi kylmyyden, lämmön, kivun ja juopumuksen tuntemukset ovat kirjassa vahvasti mukana.

Ruumiissani oli yhä hänen lämpönsä ja lieden lämpö, oli varhainen aamu Carl Berners plassilla. Ylitin rautatiekiskot, kuljin vinosti raitiovaunuja kuljettavien kaapeleiden alta, valomainoksia ei ollut sytytetty, ja tuntui että oli oikein kun niitä ei ollut sytytetty. Jalkakäytävällä aukion reunalla syleilin puolisokeana omaa vartaloani ja takin alla viipyilevää lämpöä, aamun sarastus ympäröi minut, ja annoin ajatusteni tihkua hitaasti, mistään häiriintymättä, matkalla metroasemalle, ja samalla olin vain yksi monista jotka kulkivat samaan suuntaan joulukuun pakkasessa.

Pidän tästä kirjasta monesta syystä, mutta erityisesti sen hidas tempo ja tapahtumattomuus vaikuttivat minuun. Tai kyllähän kirjassa on tapahtumiakin, mutteivät ne ole tärkeimpiä. Savon Sanomissa todetaankin kirjan olevan kaurismäkeläinen, kun taas Elma Ilona luonnehtii sen olevan ”tuokioista tehty”. Elma Ilona myös toteaa oivaltavasti: ”Juoni on sivuseikka, oikeastaan juonta hädin tuskin onkaan. Tätä kirjaa on elettävä niin kuin elämää: tuokio kerrallaan, ajan ja muistojen virrassa kieputtava hetkestä hetkeen.”

Vaikka pidinkin tästä ihanan nimen omaavasta kirjasta paljon, ei se ihan yltänyt samalle tasolle kuin saman tekijän vuonna 2009 suomeksi ilmestynyt teos Hevosvarkaat. Näiden kahden kirjan perusteella Petterson ehdottomasti lunastaa paikkansa yhtenä suosikkikirjailijanani.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja,  Ilse ja Kirsi. 

Tähdet: ★ ★ ★ ★ +

PS. Olen antanut viime aikoina kirjoille paljon tähtiä. Se ei johdu siitä, että haluaisin hehkuttaa kaikkia lukemiani kirjoja tai etten osaisi suhtautua kirjoihin kriittisesti, vaan siitä, että olen nyt vain onnistunut valitsemaan luettavaksi pelkästään hyviä kirjoja.