torstai 24. toukokuuta 2012

Torgny Lindgrenin ilkikuriset muistelmat

Torgny Lindgren: Muistissa. Tammi. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Minnen (2010). Suomentanut Liisa Ryömä. 197 sivua. Päällyksen topografia Markko Taina.

Minun elämäni ei ole ollut romaani vaan novellikokoelma, sanon kustantajalleni.

Luin joitakin vuosia sitten ruotsalaiskirjailija Torgny Lindrenin mainion ja hienon Dorén raamatun (2005, suom. 2006). Vaikka Lindgreniltä on suomennettu kaiken kaikkiaan seitsemän romaania ja kaksi novellikokoelmaa, niin en ole, kumma kyllä, tullut tarttuneeksi muihin hänen kirjoihinsa. Muistissa-kirjasta kiinnostuin ennen kaikkea siksi, että siinä nimensä mukaisesti ollaan muistojen äärellä. Muistot, muistelu ja muistitieto nimittäin kiinnostavat minua todella paljon niin tutkimuksellisesti kuin muutenkin.

Kirjan alussa Lindgren kertoo siitä, kuinka jokin niistä kuudesta kustantajasta, joita hänellä eri aikoina oli, yritti useampaan otteeseen saada häntä kirjoittamaan Muistelmansa. Kirjailija kuitenkin kieltäytyy, siitäkin huolimatta, että kirjailijoiden muistelmat ovat kustantajan mielestä hyvin suosittuja.

Lindgrenin perustelut kieltäytymiselle ovat mielenkiintoiset ja paljastavat jo kirjan alkulehdillä kirjoittajan ilkikurisen äänen:
Joka ruumiinosalla, sanoin, on omat muistonsa. Pikkuvarpaalla, polvilumpiolla ja korvannipukoilla. Sisäelimistä puhumattakaan. Joka rauhasella ja polyypilla. Joka solulla on omat muistonsa. Olisi valheellista ja sopimatonta liittää niitä Muistelmiin. Joten on vilpittömämpää ja hurskaampaa sanoa: En muista mitään.

Vastahakoisuudestaan huolimatta kirjailija ryhtyy muistelemaan sukuaan, perhettään ja omaa elämäänsä. Vaikka kirja kattaakin aika hyvin Lindgrenin elämän, olivat minusta kaikkein kiinnostavimpia kertomukset kirjailijan suvusta ja lapsuudesta. Toki myös kirjailijuudesta, muista kirjailijoista ja Ruotsin kulttuurielämästä kertovia tarinoita oli ihan mukava lukea, ja jotkin niistä olivat hykerryttävän hauskoja, mutta Lindgren ei niissä mielestäni saavuta ihan samanlaista intensiteettiä kuin kertoessaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan tai sukunsa menneisyydestä.

Juohevasti tarinoiva Lindgren kertoo eritoten lapsuuteensa liittyvissä kertomuksissa useista erikoisista hahmoista. Näistä yksi on lähes kaksimetrinen ja leveäharteinen,  punatukkainen ja -partainen äidinisä Björk Björkås, joka ei suostunut leikkauttamaan syövän kalvamaa kättään, koska olisi samalla menettänyt koko käsivartensa. Hjalmar-setä taas oli sitä mieltä, että Churchill on kommunisti ja kaikki klassinen musiikki on peräisin Venäjältä.  Kertoessaan suvustaan Lindgren myös kuvaa elävästi västerbottenilaisen maatilan elämänmenoa ja vuotuisia töitä.

Lindgrenin lapsuutta väritti epäily keuhkotaudista, ja yksi lapsuudenystävä jopa antoi hänelle nimen Keuhkotauti. Tutkimukset, joilla tautia yritettiin jäljittää, jäivät kirjailijan omien sanojen mukaan muistiin ikuisesti. Onneksi sairaalasta löytyy myös ystävä, kohtalotoveri, joka ei osaa lukea. Tämä ihmetyttää kovasti kirjoja rakastavaa Torgnya: "Ei, lukemisen banaali ylellisyys ei merkinnyt hänelle mitään!". Ystävä kuitenkin "lukee" toisella tavalla, ei kirjaimia vaan kuvia katsoen, ja osaa ulkoa Dorén raamatun kuvat.

Torgnyn vanhemmat ymmärtävät, ettei sairaalloisesta, naurettavan venyneen ja kapean ruumiin omaavasta pojasta, jonka ajatuksetkin lepattelivat vailla suuntaa, tulisi koskaan ruumiilliseen työn tekijää, mutta maaviskaaliksi tai metsäinspehtooriksi tästä voisi olla. Toisin kuitenkin kävi, sillä Torgnysta sukeutuu kirjailija.

Muutama viikko ennen äitinsä kuolemaa kirjailija tapaa tämän viimeisen kerran ja puhuu hänen kanssaan monista tärkeistä asioista, myös kirjoittamisesta. Kohtaus tuo mielestäni hienosti esille sen, mikä merkitys arjella ja ihan arkipäiväisillä asioilla on myös elämän käännekohdissa. Elämää suurempien aiheiden lisäksi äiti ja poika puhuvat nimittäin niinkin tavallisesta asiasta kuin sen vuoden puolukkasadosta. Pojalle on niinikään tärkeää saada äidiltään vielä ennen tämän kuolemaa kuivatun poronlihan resepti. Tässä ruuat liitetäänkin hienosti ja viittauksenomaisesti makumuistoihin.

Minunlaistani eläinten ystävää ilahdutti kovasti se, että Lindgren kertoo muistelmissaan myös elämänsä eläimistä. Hän muistelee lapsuutensa vasikoita, porsaita, lampaita ja lehmiä, joiden kuolema tuntui hänestä pahalta ja joille hän mielessään laati suurenmoisia kuolinilmoituksia, mutta joiden teurastamiseen hänen piti maalaistalon poikana kuitenkin osallistua. Koirat taas ovat tarjonneet uskollista seuraansa niin lukevalle, kirjoittavalle kuin nukkuvallekin kirjailijalle, mutta niilläkin on omat omituisuutensa. Yksi oli kova kuorsaamaan eikä toinen sietänyt pianonsoittoa, etenkään Chopinia.

Muistissa ei ole kronologisesti etenevä, yhtenäinen juonellinen kokonaisuus, vaan eripituisista kertomuksista koostuva teos. Mielestäni kirjan rakenne on onnistunut ja uskollinen muistojen pirstaleisuudelle. Kuten muistoille on tyypillistä, jotkin tapahtumat muistelija on kokenut itse ja joistakin hän on kuullut kerrottavan.  Kirjan punaisena lankana on kirjailijan perheen, suvun ja kirjailijan todellinen ja kuviteltu historia ja menneisyys. Sillä, onko kaikki ihan totta, liioittelua vai silkkaa mielikuvituksen tuotetta, ei ole tämän teoksen kohdalla merkitystä.

Torgny Lindgren katsoo maailmaa selvästi jostain omituisesta, väliin vinoutuneestakin näkökulmasta. Muistissa ei kuitenkaan ole vain hauska, vaan paikoin vakava, jopa hiukan synkkäkin. Ilkikurinen huumori ja ironia sävyttävät kerrontaa eikä kirja ole missään nimessä ahdistava. Ainakin minä pidin tästä kirjasta aika lailla.

13 kommenttia:

  1. Minä sitten rakastan Lindgreniä! Luin itsekin Dorén Raamatun joitakin vuosia ja rakastuin siihen aivan täysin. Ja hassua, minäkin tartuin tähän Muistissa-teokseen juuri oman muistiin kohdistuvan kiinnostukseni vuoksi.

    Lindgren on sitten ihana, ja hänen kirjailijakuvansa teoksen takakannessa on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimmista näkemistäni kirjailijakuvista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Marissa! Kävinkin juuri vilkaisemassa mielenkiintoiselta vaikuttavaa blogiasi.

      Ihmeen vähän tämä Muistissa on ollut blogeissa esillä.

      Poista
  2. Lindgrenin nimi on tuttu, mutta en ole häneltä mitään lukenut. Kiinnostaisi kyllä kovasti, esimerkiksi tämä tai sitten tuo Doren Raamattu, josta olen kuullut kehuja muualtakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin törmäsin Dorén raamattuun aikoinaan jotenkin vahingossa (olisiko ollut kirjaston uutuuksissa) ja yllätyin iloisesti, kun en luin. Kyseessä oli tuolloin mulle tuntematon kirjailija. Kyllä tämän kirjan luettuani yritän muistaa kirjailijan paremmin.

      Poista
  3. Tämä(kin) kirja olisi kiva lukea! Olen lukenut Lindgreniltä vain yhden ja on ollut tarkoitus lukea lisääkin, mutta kun maailma on NIIN täynnä kaikkia ihania kirjoja!! *syvä onnellisen tuskaisa huokaus*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, maailmassa on niin paljon ihania kirjoja, ettei mitään tolkkua. Mutta oikeasti kyseessä on positiivinen ongelma.

      Poista
  4. Rakastan kirjailijoiden muistelmia, ja tämänkin haluan lukea! Kiitos arviosta, tässä on selvästikin paljon mielenkiintoista :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä lukemaan tämän. Ei varmaankaan ole mikään tyypillisin muistelmakirja (siis jos sellaista kuin tyypillinen on tässä yhteysessä edes olemassa).

      Poista
  5. Anna Elina, nyt tulee paljastus: Olen tehnyt blogiini yhden kirjan Lindgreniltä ja sitten kun lopetan blogini, saatan kertoa: En ole ikinä lukenut mitään niin tylsää! Kirja taisi olla yksi ensimmäisiä arvostelukappaleita, joita sain, enkä silloin vielä uskaltanut sanoa suoria sanoja tai jättää kirjaa lukematta. Mutta laitoin tekstiin salaviestin: Isäni olisi varmasti pitänyt tästä. Se ei tarkoita, että isälläni olisi ollut huono kirjamaku, ei tokikaan, sillä luimme paljon samoja historiallisia kirjoja, mutta hän luki myös sellaisia, jota minusta olivat puuduttavan tylsiä. Varmaan vika on vain minussa, sillä kovasti tätä Lindgreniä on kehuttu/mainostettu etc. Kiitos ei Lindgreniä minulle;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena hyvä, ei vika ole sinussa. <3 Eihän meidän lukijoiden onneksi tarvitse tykätä samoista kirjoista. Se, että arvostamme ja luemme eri kirjoja, on vain rikastuttavaa. Ainakin minun mielestäni.

      Poista
  6. Olen lukenut ainakin kaksi Lindgrenin kirjaa, Akvaviitin ja Pylssyn, osaksi siksi koska Lindgren on pohjosen kertojia. Mutta tykkäsin kyllä kirjoista ja varmaan luen tämänkin kirjan, kun se käsiin osuu. Leenalle on pakko kommentoida, että kaikki kirjat eivät kolahda, en esimerkiksi pysty lukemaan Volter Kilpeä, jonka Alastalon salissa on rankattu pilvien yläpuolelle erilaisissa kirjallisuuskisoissa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin aion kyllä lukea lisääkin Lindgreniä, mutta en välttämättä ihan heti. - Mullakin jäi Alastalon salissa kesken opiskeluaikoina, kun se olisi pitänyt lukea Kotimaisen kirjallisuuden klassikot -kurssille. Mutta yritin kuitenkin ja taisin kahlata noin sata sivua ensimmäistä osaa. Ei se muistaakseni hullumpi ollut, mutta niin paksu ja kun luettavaa oli todella paljon, niin jätin sitten kesken.

      Poista
  7. Kiitos 11 -haasteesta, sain viimein vastattua siihen, ja esitin sinulle pyyntösi mukaan kysymyksen :).

    VastaaPoista

Ilahduta bloggaajaa kommentilla!