En saanut silmiäni irti hänen valokuvastaan; koulun orkesterin soittaessa minä tuijotin kuvaa koko ajan, tuntui kuin me olisimme sopineet tapaavamme tällä hetkellä, jotta voisimme kertoa toisillemme jotain, mitä emme vielä tienneet toisistamme. Olin ollut kaksi kertaa kuuntelemassa orkesterimme ja kuoromme harjoituksia, nyt, sinun kuvasi edessä, kantaatti kosketti minua yllättävän rajusti. (..) Miten sinun kasvosi yhtäkkiä hohtivatkaan, Stella, nuo kasvot, joita olin suudellut kaikkialta, otsaa, poskia, suuta. (..) Minä tuijotin hänen kasvojaan, koskaan aikaisemmin en ollut kokenut niin valtavaa menetyksen tuskaa; mutta kumma kyllä, en myöskään ollut koskaan aikaisemmin ollut tietoinen siitä että minulla olisi ollut hallussani jotain mitä menettää.
Arvostetun saksalaiskirjalijan Siegfried Lenzin pienoisromaani Hetken hiljaisuus on pohjoissaksalaiseen rannikkokaupunkiin sijoittuva, 18-vuotiaan Christianin äänellä kerrottu, kaipuun värittämä rakkaustarina.
Kirja alkaa rakkauden kohteen, veneilyonnettomuudessa kuolleen englanninopettajan Stellan muistotilaisuudesta. Christian katsoo surunauhoitettua Stellan kuvaa ja puhuu mielessään hänelle. Vähitellen lukijalle selviää, miten Stella ja Christian ovat tutustuneet toisiinsa ja miten dramaattisesti heidän yhteinen kesänsä on lopulta päättynyt.
Nykyhetken ja menneen tajunnanvirtamainen vuorottelu jatkuu halki kirjan. Oikeastaan pidin tästä ratkaisusta, sillä siirtymät nykyisyydestä menneisyyteen ja päinvastoin on kerrottu taitavasti ja sulavasti. Sen sijaan minua häiritsi aika paljonkin se, että Christian puhutteli rakastettuaan välillä hän- ja välillä sinä-muodossa. Jotain tuollaisella ratkaisulla varmaan ajettiin takaa, mutta minulle se ei selvinnyt.
Olen tämän kirjan kanssa kahden vaiheilla. Kyseessä on kieltämättä hyvin kerrottu ja kirjoitettu kirja, ja etenkin kirjan kaihoisa tunnelma tekee siitä erityisellä tavalla kauniin. Mutta jotain jäi kuitenkin puuttumaan. En vain oikein osaa sanallistaa, mikä tai mitä puuttui.
Hetken hiljaisuus on sekä ihastuttanut että kummastuttanut. Esimerkiksi Keskisuomalaisessa Hannu Waarala toteaa kirjan olevan "elegisyydessään pieni helmi", kun taas Ilselän Minnalle tai Tuulialle kirja ei avautunut. Lumiomenan Katja kuvailee kirjaa kauniiksi, mutta myös "kummalliseksi ja väärällä tavalla haahuilevaksi" ja Amma toteaa kirjan olevan ihan hyvä, muttei se kuitenkaan saanut häntä liekkeihin.
Lenz ei ole minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka niin hetken luulinkin. 2000-luvun alussa pitämäni kirjapäiväkirja nimittäin kertoo, että olen lukenut ainakin kirjan Kiusattu (2001), ja vaikuttunut kirjan lapsikuvauksesta. Lenz kiinnostaa edelleen ja todennäköisesti tulen vielä lukemaan muutakin hänen kirjoittamaansa, vaikka Hetken hiljaisuus ei osoittautunutkaan erinomaiseksi lukuelämykseksi.
Pitää lukea tämä. Saksaksi vieläpä!
VastaaPoistaMutta sultahan saksa sujuukin hyvin. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten sinä koet kirjan.
PoistaTuo hän-sinä -vaihtelu kyllä kiinnitti huomion! Minusta tästä myös puuttui jotain. Kenties tunnetta, syvyyttä tai jotain.
VastaaPoistaKirjahan on todellakin periaatteessa ihan hyvä, mutta jokin tosiaan puuttuu eikä kirja nouse erinomaiseksi.
PoistaMieki olen suunnitellut tämän lukemista, mutta en nyt ainakaan vielä ole ehtinyt. Olen lukenut Lenziltä mm. Kotiseutumuseon ja mulla on kaksi ääniromaanina, Lenzin itsensä lukemana. Toisesta tykkäsin (So zärtlich war Suleyken), toisesta (Saksantunti) en osaa, kun sen kuuntelusta on pitkä aika ja kuuntelin niitä oppiakseni kieltä.
VastaaPoistaKyllähän kirja kannattaa lukea, ja kuten todettua, on kirjalla myös kannattajansa. Eikä kirja minunkaan mielestäni ole missään nimessä huono. Odotin varmaan tältä enemmän ja petyin, kun ei ollutkaan erinomainen.
PoistaHämmentävä on varmaankin paras sana kuvailemaan tätä kirjaa. Kuten Tuulia totesi kommentissaan, kirjasta puuttuu jotain. Siihen ei voi kiinnittyä, romaanihenkilön suru ei kosketa. Lenz kirjoittaa kauniita lauseita, mutta ne ovat onttoja. Ehkä siinä on kirjan suurin ongelma?
VastaaPoistaSinäpä sen sanoit Katja. Kaunista, muttei koskettavaa. Suru ei tullut iholle, vaan jäi jotenkin etäiseksi ja ulkokohtaiseksi. Voisiko olla kyse siitä, että vaikka kirjailija on itse keskellä surua menetettyään vaimonsa, niin ei sittenkään ole uskaltautunut kirjassaan antautua surulle? Ainakaan suru ei välity lukijalle. (Vai onks tää nyt jotain kyökkipsykologiaa?)
PoistaEhkä se oli? Muistan nimittäin, miten yhden toisen romaanin kohdalla ihmeteltiin, miten henkilöhahmo saattoi sairastumisen yhteydessä suunnitella vain kepeitä piknikkejä eikä riutua. Ihmiset toimivat joskus erikoisesti ja surua (tai huolta) voi torjua tuollaisen etääntymisen kautta.
PoistaKiitos esittelystä Anna Elina!<3
VastaaPoistaJoku on sentää ollut tyytyväinen, me ihmiset olemme hyvin erilaisia..:)
Kiitos Aili-mummo! Onneksi me ihmiset ollaan erilaisia, myös kirjamaun suhteen. Se on rikkautta.
PoistaAili, sellaista vielä, että olen yrittänyt kommentoida blogissasi, muttei onnistu. Mikähän lie syynä?
PoistaMinä suunnittelen tämän lukemista kohta, vaikka tätä ei olekaan kehuttu erityisen paljon. Lenz kirjailijana kuitenkin kiinnostaa.
VastaaPoistaKirjamaut vaihtelevat niin paljon, että on kyllä parasta lukea kirja itse eikä liikaa luottaa toisten arvioihin. Lenz on minustakin kiinnostava kirjailija ja aion vielä jatkaa tutustumista hänen tuotantoonsa. Enkä minä tätä todellakaan huonona kirjana pidä, ei vain täysillä sytyttänyt.
PoistaJaa, minusta tuo pronominien vaihtelu sopii hyvin. Muistelijan eläytyessä hän siirtyy nuoruutensa tilanteisiin ja puhuu suoraan kaipaamalleen Stellalle. Sitten hän taas palaa todellisuuteen:hän on vanha mies ja tapahtunut on haipuva muisto. Hetken hiljaisuus on mielestäni hyvin hieno, surumielinen vanhan miehen muistelo.
VastaaPoistaLuin juuri myös Kiusaajan ja kirjoitan siitä omaan blogiini, kun ennätän.
Terv. aika tuore bloggari Marjatta
marjatankirjat.blogspot.fi
Hei Marjatta, pitääkin käydä tutustumassa blogiisi. Tuo sun tulkinta on oivaltava. Juuri tuota kirjailija on ratkaisullaan saattanut ajaa takaa. Luulen, nyt kun lukemisesta on jo jonkin aikaa, että luin kirjan hiukan liian hätäisesti enkä saanut siitä siksi irti kaikkia tasoja.
Poista