Jään ja tulen kevät - mikrohistoriaa parhaimmillaan

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät. Otava. 2004. 382 sivua.

Hän nousi jakkaralle, otti kapteenin karvahatun käteensä ja ojensi sen. Kapteeni sanoi:
- Leikkiikös ne Kuopion pojat sotaleikkejä?
- Leikkii, herra kapteeni! Juho huudahti.
- Ahah, ahah, kapteeni myhäili. - No mikäs se on tämän pojan homma siinä sodassa?
Juho vaikeni hetkeksi ja katsoi jalkoihinsa. Sitten hän sanoi nopeasti:
- Hujasen Arvi on Sursilli ja yks muu meijän pihan poika on Staalini. Mutta Hupi-Pirtin vahtimestarin poika on Hitler ja ne mättää meijän pihhaan lumikokkareita ja talakkari suuttuu.
Kapteeni naurahti.
- Mutta mitäs sinä teet? se tivasi edelleen.
- Ei ne minnuu ota mukkaan, Juho sanoi. - Mutta minä leikin, että minä oon Kenraali Siä.
- Kenraali Sää, toisti kapteeni, tarttui häntä leukaan ja katsoi tarkkaan. - Mistäs sinä sen keksit?
- Yhen kerran tuumasin, Juho sanoi punastuen. - Että Kenraali Siä se joukkoja lopulta johtaa ja maaliman kansojen kohtalot ratkasoo. Kerta ei suurinkaan eikä vahvinkaan voi säitä muutella.

Jään ja tulen kevät valikoitui noin kuukausi sitten luettavakseni kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että halusin palata Kuopio-sarjaan ennen kuin lähdin  tutustumaan bloggaajakavereiden kanssa Kähkösen kirjojen tapahtumapaikkoihin. Toisena syynä oli se, että haluan ehtiä lukemaan Kuopio-sarjan tähänastiset kirjat ennen kuin paneudun syksyllä ilmestyvään sarjan uusimpaan Hietakehto-romaaniin.

Aloitin Kuopio-sarjan lukemisen viime syksynä. Sarjan ensimmäinen romaani Mustat morsiamet vakuutti minut ja pidin kirjasta kovasti. Totesin tuolloin Kähkösen kirjoittavan laadukasta proosaa  (ks. postaus täältä). Pidin myös vuoden alussa lukemastani kirjasta Rautayöt (2002), mutta en aivan yhtä paljon kuin sarjan avauksesta. Ja mikä harmillista, en ehtinyt tuolloin kirjasta tänne blogiini kirjoittaa.

Jään ja tulen keväässä eletään vuoden 1941 talvea ja kevättä. On välirauhan aika, mutta pelko uuden sodan syttymisestä kalvaa ihmisten mieliä. Kaikesta on puutetta ja Aleksanterinkadun puutalokorttelin asukkaat yrittävät pärjätä parhaansa mukaan.

Tapahtumien keskiössä on aiempien kirjojen tapaan Tuomen perhe. Hilda ottaa rohkean askeleen, ostaa mankelituvan ja muuttaa pois lapsuuskodistaan. Anna saa työpaikan ravintola Tatrasta, kun taas vankeuden ja sodan kauhut kokenut Lassi alkaa lopultakin saada otetta elämästä.

Kirjan henkilögalleria on laajempi kuin sarjan kahdessa aiemmassa teoksessa, ja naapurustoa  kuvataan nyt huomattavasti enemmän. Niin Hyvösen pariskunta  kuin pihan lapsetkin tulevat tutuiksi. Kirjassa seurataan etenkin viinaanmenevän ukkinsa kanssa asuvan Juho Tiihosen elämää. Lisäväriä tarinaan tuovat toimittaja Lehtivaara ja varsinkin hänen rouvansa, joka päättää antaa kodin Juholle, sekä englantilainen sotilas Mulligan, joka savolaisittain vääntyy Mullikaksi. Lukija tapaa kirjassa myös Rautayöt-teoksesta tutun Karjalan-siirtolaisen Helvi Martiskaisen ja hänen tyttärensä Marin.

Ihailen Kähkösen tapaa kirjoittaa tavallisten ihmisten kohtalot osaksi suuria historiallisia tapahtumia ja käänteitä. Kuopio-sarjasta huomaa, että kirjailija tuntee aiheensa ja tehnyt runsaasti taustatyötä kirjojaan varten. Jään ja tulen keväässä, kuten myös aiemmissa sarjan kirjoissa, Kähkönen kirjoittaa luotettavaa ajankuvaa. Historia elää ja hengittää, ja henkilöhahmot ovat uskottavia. Pidin tämän kirjan kohdalla eritoten elävästä ja värikkäästä lapsikuvauksesta.

Kuten jo Mustien morsiamien arviossa totesin, kirjoittaa Kähkönen kotoisasti ja konstailemattomasti. Pidän todella paljon Kähkösen kertojanäänesta ja hänen tavastaan kuljettaa tarinaa. Arvostan ja kiitän häntä myös luontevasta murteellisten sanojen ja ilmaisujen käytöstä niin dialogeissa kuin suorasanaisessa kerronnassakin.

Jään ja tulen keväästä, kuten koko Kuopio-sarjasta on viime aikoina kirjoitettu todella paljon kirjablogeissa. Ainakin Morre, Amma, Jaana, Maija, Salla ja Booksy ovat lukeneet tämän erinomaisen  kirjan.

Onneksi pääsen pian (ehkä jo tänä iltana) jatkamaan sarjan lukemista Lakanasiipien parissa.