Toukokuun luetut, osa 2

Kuten edellisessä postauksessani (ks. täällä) kerroin, en kirjoita toukokuussa lukemistani kirjoista kunnollisia arvioita, vaan kuittaan kirjat kirjoittamalla niistä pari yhteispostausta.

Itse asiassa en kirjoita yhdestä luetusta dekkarista edes lyhyttä esittelyä. Camilla Läckbergin Pahanilmanlinnun lukemisesta on kulunut useampi viikko, ja kirjakin jo palautettu kirjastoon. Kyseinen dekkari on ihan taattua Läckberg-laatua, mutta ilmeisesti luin ihan liian monta Läckbergiä kevään aikana enkä oikein innostunut Pahanilmanlinnusta. Sen sijaan seuraavat kaksi kirjaa olivat molemmat hyviä lukukokemuksia.

Kuva: levykauppax.fi

L. M. Montgomery: Sininen linna. Karisto. 2010 [1930]. Englanninkielinen alkuteos The Blue Castle. Suomentanut A.J. Salonen. 280 sivua.

Kuten blogini lukijat varmaan jo tietävätkin, on kanadalainen L. M. Montgomery yksi suosikkikirjailijoistani. Erityisesti Anna-sarja on sydäntäni lähellä, mutta toki pidän paljon myös Runotyttö-kirjoista. Olen lukenut Sinisen linnan joskus aiemminkin, luultavasti aika pian sen jälkeen, kun tutustuin Vihervuoren Annaan ja Uuden Kuun Emiliaan.

Sininen linna ei ole Annojen ja Runotyttöjen tavoin tyttökirja, vaan aikuisille suunnattu romaani. Kirjan päähenkilö Valancy Stirling on 29-vuotias naimaton nainen, ikäneito, kuten ennen tavattiin sanoa. Valancy on viettänyt hiljaista, vaatimatonta elämää sukunsa alistamana, mutta on selviytyäkseen kehittänyt unelman sinisestä linnasta. Valancyn elämä kuitenkin muuttuu, kun hän saa kuulla sairastavansa vakavaa, kuolemaan johtavaa sairautta. Sinisen linnan sankaritar ottaakin kohtalonsa omiin käsiinsä ja lähtee suvun vastustuksesta huolimatta etsimään onneaan ja linnaansa.

Sininen linna on mainio ajankuva ja kertoo hyvin alistetun Valancyn oman tien etsinnästä. Sukuaan vastaan kapinoivan Valancyn ajatusmaailman muuttuminen on kuvattu uskottavasti. Kirja ei myöskään ole siirappisesti, vaan pikemminkin maanläheisesti romanttinen. Montgomeryn huumori taas tulee hienosti esille Valancyn oivaltavissa huomioissa ja nokkelissa vastauksissa. En yhtään ihmettele, että tämä kirja jaksaa ihastuttaa ja saa vuosikymmenestä toiseen uusia lukijoita.
  

Anne Swärd: Kesällä kerran. Otava. 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Polarsommar (2003). Suomentanut Katriina Huttunen. 234 sivua.

Vaikka Anne Swärdin Kesällä kerran on hänen esikoisromaaninsa, niin suomeksi ilmestyi ensin hänen toinen romaaninsa Viimeiseen hengenvetoon, josta olen postannut aiemmin (ks. täältä).

Kirja alkaa siitä, kun Kaj saa perheen kotitaloon seurakseen velipuolensa Kristianin, joka muutoin asuu muualla. Erityisjärjestelyyn on päädytty, koska Kajn kanssa asuva äitipuoli Ingrid ja tämän toinen poika Jens ovat lähteneet Floridaan Kajn voittamilla matkalipuilla. Taloon ilmestyvät myös Jensin vaimo Lisette lapsineen ja lopulta myös Kristianin, Jensin ja Kajn isä Jack.
  
Kesällä kerran on vahva ja aika lohduton kirja perheestä, sen ongelmista, kipupisteistä sekä piilotetuista ja vaietuista asioista, jotka vähitellen nousevat pintaan. Kirjassa vuorottelevat luontevasti nykyisyyden ja menneisyyden tapahtumat aina Ingridin ja Jackin nuoruudesta perheen perustamiseen ja hajoamiseen. Tapahtumia valotetaan lähes kaikkien perheenjäsenten näkökulmasta; ainoastaan Lisetten ja Jensin lasten tulkintaa tapahtumista ei kuulla.  

Kirja on mielestäni hyvin kirjoitettu ja useamman näkökulman käyttäminen on erittäin toimiva ratkaisu. Kuitenkin jokin tässä, kuten myös romaanissa Viimeiseen hengenvetoon vaivasi minua. Hölmöintä on, etten edes tiedä, mikä se jokin on. Vaikka Swärdin kirjat ovatkin hyviä ja hienosti kirjoitettuja, niin silti ne eivät minun arvoasteikossani kohoa erinomaisiksi.