Lyhyesti Murakamista

Haruki Murakami: Sputnik – rakastettuni. 2003. Tammi. Japaninkielinen alkuteos Supuutoniku no koibito (1999). Englanninnoksesta Sputnik Sweetheart suomentanut Ilkka Malinen. 252 sivua.

Sain vinkin Haruki Murakamista täältä blogistaniasta (en kyllä muista keneltä). Päätin aloittaa tutustumisen tämän kiinnostavan ja kehutun japanilaisen nykykirjailijan tuotantoon hänen toisesta suomennetusta teoksestaan Sputnik – rakastettuni.

Kirjan minäkertoja, nuori tokiolainen opettaja K on rakastunut opiskelukaveriinsa Sumireen. Kirjailijaksi haluava Sumire ei tunne samoin, vaan pitää K:ta ystävänään ja uskottunaan. Sen sijaan Sumire rakastuu itseään selvästi vanhempaan, Miu-nimiseen naiseen ja lupautuu tämän sihteeriksi. Naiset matkustavat Eurooppaan, missä Sumire katoaa. Myös K matkustaa Kreikan rannikolle ja ryhtyy etsimään salaperäisesti kadonnutta Sumirea. K löytää Sumiren matkatavaroista hänen kirjoittamiaan tekstejä, joiden avulla hän yrittää saada selville, mitä Sumirelle oikein on tapahtunut. 

Sputnik – rakastettuni on erikoinen, arvoituksellinen, syvällinen ja filosofinen tarina rakkaudesta ja kaipuusta. Siinä on myös surrealistisia ja maagisia piirteitä. Vaikka pidin kirjailijan tyylistä ja kielestä, ja vaikka kirja on periaatteessa hyvä, niin se ei kuitenkaan ollut minulle mikään elämää suurempi lukukokemus. Tosin on myönnettävä, ettei lukuajankohta ollut paras mahdollinen, sillä tämä kirja olisi vaatinut ehdottomasti rauhallisen ja pysähtelevän lukutahdin. Sen verran kiinnostavalta kirjoittajalta Murakami edelleen vaikuttaa, että aion jatkaa hänen kirjojensa parissa. Murakamin ensimmäinen suomennettu teos Suuri lammasseikkailu odottaakin jo kirjahyllyssäni lukijaansa.

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kuutar,  Margit ja Olina. 

Tähtiä: ★ ★ ★ ½

Satuhaaste: Onnentupa ja Porsas Urhea

 

Esittelen Katjan hienon satuhaasteen tiimoilta kaksi suomalaista satua, jotka molemmat ovat ilmestyneet Kultainen koti -kirjasarjassa. Sarjan saduista valtaosan on kirjoittanut kansanrunoudentutkija Martti Haavio, joka on tullut runoilijana tunnetuksi P. Mustapään nimellä. Esittelemäni sadut, Onnentupa ja Porsas Urhea, ovat Haavion käsialaa ja ne ovat ilmestyneet ensimmäisen kerran vuonna 1943.

Kirjahyllystämme löytyy Kultainen koti -sarjan saduista tehty yhteisnide Onnentupa, mutta myös Haavion loruista ja pienistä saduista koostuva, vuonna 1984 ilmestynyt Iloinen lorukirja sekä eläinsaduista koostettu Iloinen eläinkirja, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1946. Näiden viimeksi mainittujen teosten yhteydessä mainitaan Haavion kehittäneen oman kerrontatapansa kansan kerronnan pohjalta. Osa saduista ja runoista onkin hänen kirjoittamiaan, kun taas osa on suomennoksia ja osa peräisin kansanrunousaarteistosta. En nyt mistään löytänyt tietoa siitä, ovatko Kultainen koti -sarjan sadut Haavion itsensä kirjoittamia, mutta uskoisin, että hän on ne kirjoittanut käyttäen pohjana suomalaisia ja kansainvälisiä satuaihelmia.

Molemmat esittelemäni sadut ovat eläinaiheisia. Onnentuvassa Sika Sippurahäntä pakenee kuninkaan kartanon sikolätistä Onnensaarelle, jonne alkaa rakentaa yksinurkkaista tupaa. Vähin erin rakennusporukka kasvaa, kun Pässi Päkäpää, Jänis Vemmelsääri, Kissa Kirnauskis ja Kukko Kultakannus tulevat vuorollaan auttamaan Sika Sippurahäntää tuvan rakentamisessa. Kun Onnentupa on valmis, Susi Hukkanen saapuu häiritsemään sen asukkaiden rauhaa, mutta yhteistoimin susi saadaan hätistettyä pois samaan tapaan kuin Bremenin soittoniekoissa:

Siellä oli Susi Hukkanen viiden poikansa kanssa, ja ne ovat kovin nälkäisiä. Susi Hukkanen aukaisi Onnentuvan oven, mutta silloin Sika Sippurahäntä iski sitä kärsällänsä vatsaan, Pässi Päkäpää puski sarvillansa otsaan, Kissa Kirnauskis kynsi sen silmät aivan sokeiksi, Jänis Vemmelsääri juoksenteli edestakaisin nurkasta nurkkaan ja Kukko Kultakannus laulaa helähytti uunilta: ”Kukkokiekaa.” Kylläpä suden tuli hätä, ja se juoksi niin kauas kuin pääsi, ja kaikki penikat perässä.

Myös Porsas Urheassa rakennetaan taloa. Nyt asialla ovat Kissa Kirnauskis ja Kukko Punaheltta. Kun niiden talo on valmis, sinne saapuu pieni ja laiha, mutta mitään pelkäämätön Porsas Urhea. Syötyään itsensä todella lihavaksi, se ajaa tiehensä kukkoa ja kissaa pelottelemaan tulleet Karhu Mesikämmenen ja Susi Hukkasen.

Molempien satujen viehätys perustuu elävään kerrontaan, hauskoihin nimiin ja toistoon. Esimerkiksi Onnentuvassa jokainen uusi tuvan rakentaja kysyy vuorollaan Sika Sippurahännältä samoin sanoin, mitä tämä rakentaa. Vastaus ja muu keskustelu jatkuu aina samalla tavalla.   

Tulee Jänis Vemmelsääri katsomaan, sanoo ”Veliseni, veikkoseni, mitä täällä nikertelette ja nakertelette?” ”Onnentupaa rakennamme asunnoksi itsellemme”, sanovat Sika Sippurahäntä ja Pässi Päkäpää. ”Eihän kaksinurkkaisesta tuvasta tule mitään”, sanoo Jänis Vemmelsääri, ”ottakaa minut toveriksenne, tehdään kolminurkkainen tupa, kun meitä on kolme miestä”. ”Tule pois”, sanoo Sika Sippurahäntä, ja sitten he alkavat rakentaa kolminurkkaista tupaa Onnensaarelle. Hakkaavat, hakkaavat hirsiä, nikertelevät, nakertelevat.

Kun itse olin lapsi, pidin tavattomasti Porsas Urheasta, ja Karhu Mesikämmenen ja Susi Hukkasen pelottelukohtaus oli minusta hauska ja mieleenpainuva.  Omien lastemme ollessa pieniä, kuului Onnen tupa -kokoelma vakiolukemistoomme. Etenkin nämä kaksi satua olivat suosittuja ja minusta oli mukava lukea näitä satuja lapsillemme. Poikamme käytti jossain vaiheessa Onnentuvan ilmaisuja leikeissään (hän esimerkiksi nikerteli ja nakerteli). Minä taas muistin tuolloin samaisen sadun ulkoa ja esitin sen ainakin kerran nukketeatterina lapsille heidän pehmoleluillaan. 

Marraskuussa

Olen jo aiemmin kertonut, ettei marraskuu ole minun kuukauteni. Tähän mennessä tämä kuukausi on kuitenkin mennyt ihmeen hyvin ja mielialani on pysynyt aika hyvänä. Olen toki ollut aika väsynyt ja vapaapäivät tahtoo mennä yleiseen oleiluun. Onneksi olen jaksanut tehdä vaadittavat tehtävät informaatiotutkimuksen opintoihin ja lukenutkin olen varsin ahkerasti; sen sijaan blogiani olen laiminlyönyt. Muiden blogeja luen kyllä nytkin päivittäin, mutta vuorovaikutus on ollut aika vähäistä. Ja silloin harvoin, kun kommentin kirjoitan, kadottaa blogger sen taivaan tuuliin (argh!).

Tänään on aika raskas olo enkä tunnu saavan otetta mistään. Siitäkin huolimatta, että maata peittää hyvin ohut, hento lumipeite. Mutta ehkä nyt on vain oltava, hiljennyttävä, käperryttävä ja hiukan myös mietittävä syntyjä syviä. Ja onneksi marraskuu on jo nyt puolessa välissä ja sitä seuraa joulukuu kaikkine mukavine joulutouhuineen. Sitten onkin jo vuoden vaihde ja sitten taas kuljemme kohti valoisampia aikoja!

Tässäpä pari runoa syksystä. Ensimmäinen on aika synkkä ja lohduton, mutta puhutteleva. Toinen vastaavasti on omaa tuotantoani ja hiukan valoisampi.

Kuolen joka vuosi marraskuussa

Joka vuosi kuolen marraskuussa.
Sini, kelta kaikki harmentuu, tuli kylmenee,
myrkyks muuttuu leipä suussa;
joka siemenkota tyhjä on,
joka linnunpesä tyhjä on,
ruohon, lehtien vainajat viruu teillä.
Kuolen marraskuussa,
      joka vuosi kuolen marraskuussa.

[....]

Kanssa lehtien, kanssa ruohojen mätänen,
tyhjä siemenkota pääni on,
jota tuuli häilyttää,
huoli niinkuin huurre kasvaa vain,
niinkuin maruna, varsi nokkosen kuolen marraskuussa.
Runo synny ei vain villi kiljahdus,
niinkuin mullan jäätyvän huuto kumea,
musta juuripilli suussa,
niinkuin käärme, nokkonen kuolen marraskuussa.

Helvi Hämäläinen (kokoelmassa Voikukkapyhimykset 1947)

* * * * * * * * * *

Vastasatanut

puhtaanvalkea lumi,

                      oranssinpunaiset

                      pihlajanmarjat

Talven yllättämät koivut,

                      sinnikkäät,

hohtavat vielä keltaisina,

seassa häivähdys vihreää

Juhlava olo,

uusi puhdas alku

Ja samalla varovainen toive:

                      jäisikö tänä vuonna

                      synkkä syksy

                      mieleni murhe

                      lyhyemmäksi?

Ja lokakuun aurinko

paistaa matalalta.

Anna Elina (lokakuu 2005)

Näin on hyvä - hyvä ja mainio sellaisenaan

Annie Proulx: Näin on hyvä. Otava. 2011. Englanninkielinen alkuteos Fine Just the Way It Is. Suomentanut Juhani Lindholm. 290 sivua.

Minulla on (ollut) ambivalentti suhde Annie Proulxiin. Ensimmäinen kohtaamisemme tapahtui romaanin  Vaarallinen harmonikka (1999) äärellä. Sen jätin kesken, sillä se ei lukuhetkellä sytyttänyt minua. Tosin en enää muista, mikä kirjassa harasi vastaan. Sen sijaan yllätyin hyvinkin positiivisesti muutama vuosi sitten kirjasta Ässä hihassa (2004). Lisäksi Proulxin romaanin pohjalta tehty, Lasse Hällströmin ohjaama elokuva Laivauutisia on yksi ehdottomista elokuvasuosikeistani (kirjaa en vielä ole lukenut). Myös Proulxin novelliin pohjautuva, Ang Leen ohjaama Brokeback Mountain on hieno elokuva.  Näistä lähtökohdista ryhdyin lukemaan Proulxin uusinta novellikokoelmaa Näin on hyvä. 

Näin on hyvä koostuu yhdeksästä novellista, joiden tapahtumapaikkana on kahta Helvettiin sijoittuvaa tarinaa lukuunottamatta Wyoming. Kokoelman ensimmäisessä novellissa, Suku on rakkain, vanhainkodissa asuva Ray paljastaa lapsenlapselleen Bethille mieltään vuosikymmeniä vaivanneen suvun synkän salaisuuden. Beth ei kuitenkaan pysty ukkinsa surua ymmärtämään.

Syvä-Veri-Rasvainen-Kulho vie lukijan ajassa peräti 2500 vuotta taaksepäin. Tarinassa intiaanit pyydystävät kekseliäästi biisoneita. Vanhoja cowboylauluja sijoittuu 1800-luvulle, uudisraivaajien aikaan. Novellissa kuvataan vahvoin vedoin nuorenparin Archien ja Rosien elämän vaikeutta ja rankkuutta armottoman luonnon keskellä. Elämän armottomuudesta ja arvaamattomuudesta taas kertoo pohjavireeltään surullinen Maha pystyssä ojassa, jossa kuvataan aviottamana lapsena syntyneen sisukkaan Dakotan elämää.

Marunalapsi on mielestäni kokoelman kiinnostavin novelli. Sen tapahtumat ajoittuvat Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeiseen aikaan. Tämän maagista realismia edustavan tarinan keskiössä on postivaunulinjan  varrella sijaitseva marunapensas, jonka lähistöllä tapahtuu selittämättömiä katoamisia. Pensas, joka ”näytti taivasta kohti kurkottavalta lapselta, joka säälittävästi anoi, että se nostettaisiin irti maasta”, on lapsettoman postivaunuaseman hoitajan vaimon lemmikki, kuin oma lapsi, jota hän hemmottelee monin tavoin.

Helvetti-novelleista ensimmäinen (Olen aina pitänyt tästä paikasta) ei minulle oikein auennut; sen sijaan Kiusantekoa Rämeellä oli mainio ja hauska. Siinä Paholainen huvittelee lukemalla ihmisten sähköposteja ja toimimalla niin kuin ne olisi lähetetty hänelle itselleen.  Näin hän saa levitettyä tuhoa ja samalla tehtyä kiusaa ihmisille.

Kirjan takakansitekstin mukaan Proulx ”kertoo hillittömiä tarinoita preerian omalaatuisista ihmisistä ja heidän elämän murjomista kohtaloistaan”.  En kyllä kutsuisi Wyoming-tarinoita hillittömiksi. Ennemminkin niissä on viisasta, jonkinlaista hiljaista huumoria. Sen sijaan Helvetti-novellit ovat hauskoja.

Jos etsii kieltämättä aika hajanaisen novellikokoelman punaista lankaa, niin se on paitsi elämän rankkuus ja karuus, niin myös ihmisten elämänhalu, sisukkuus ja vahvuus. Wyomingin luonto, yksi teoksen keskeisistä teemoista, on novelleissa mahtava ja armoton, mutta myös kaunis. Luontoa vastaan taisteleminen päättyy välillä voittoon (biisonin metsästyksestä kertova novelli), mutta aika usein raskaaseen häviöön (uudisraivaajatarinan lisäksi myös novellit Aasi todistajana ja Vedenjakaja).

Luettuani nyt yhden Proulxin romaanin ja yhden novellikokoelman, olen vilpittömästi sitä mieltä, että  Proulx on Oatesin, Shieldsin, Munron ja Phillipsin lailla yksi vahvoista pohjoisamerikkalaisista naiskertojista. Jospa minä nyt yrittäisin lukea myös sen Vaarallisen harmonikan. Ainakin muut Proulxin suomennetut teokset tulen ennen pitkää lukemaan.

Näin on hyvän ovat lukeneet myös Ilse (Minna),  Katja, Kirsi ja Erja. 

Tähtiä: ★ ★ ★ ★