Maritta Lintunen: Mozartin hiukset. Novelleja. WSOY. 2011. 222 s. Kansi: Sanna Sorsa.
Maritta Lintunen on julkaissut viimeisten noin kymmenen vuoden aikana pari romaania sekä novelli- ja runokokoelmia. Hän on ehtinyt olla kaksi kertaa Runeberg-palkintoehdokkaana ja kerran Savonia-ehdokkaana. Vuonna 2010 Lintunen sai WSOY:n ja Kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon suomalaisen kirjallisuuden ja lukuharrastuksen edistämisestä.
Minulle Lintunen on ihan uusi kirjailijatuttavuus. Tartuin hänen novellikokoelmaansa Mozartin hiukset kiinnostuneena. Kirjan kansi on mielestäni tyylikäs. Takakansi vastaavasti lupaa kirjan olevan ”soljuvasti nuotinnettu novellikokoelma ihmissuhteiden dissonanssista”, jossa kirjailija ”kuvaa monikerroksellisen taidokkaasti elämän kriittisiä leikkauspisteitä”.
Kokoelmassa on yhdeksän novellia, joissa kaikissa musiikilla on keskeinen rooli. Kirjan aloittaa Karavaanari-niminen novelli. Siinä kuvataan koskettavasti pienen tytön, Ruutin, näkökulmasta pankin pikkujouluja ja juhlan jälkeisiä tapahtumia. Ruutin saksofonia soittava isä esiintyy bändinsä kanssa pikkujouluissa, joissa tyttö vahingossa näkee ja kuulee hämmentäviä asioita.
Karavaanin äänet ovat kadonneet korvistani, musiikin sijasta niissä kaikuu nyt sanoja, vihjeitä ja paljastuksia, jotka olin yrittänyt painaa unohduksiin.
Lapsinäkökulmaa tarjoaa myös Mustavalkea. Siinä 12-vuotias poika käy viulutunneilla sokean soitto-opettajan luona. Poika ei edisty musiikkiopinnoissaan, mutta vanhemmat haluavat itsepintaisesti pitää kiinni soittotunneista, kunnes poika ja opettaja käyvät monipolvisen keskustelun musiikista, kasveista ja rakkaudesta.
Niminovellissa päähenkilönä on Mozartiin pakkomielteisesti rakastunut nainen. Hän haluaa kulkea idolinsa jalanjäljissä ja muun muassa koskettaa pöytää, jonka ääressä olettaa säveltäjän viimeistelleen Don Giovannin. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä ja nainen päätyy varastamaan Mozart-museosta mestarin kiharat saadakseen olla mahdollisimman lähellä rakastaan. Samalla hän kuitenkin menettää puolisonsa.
Muusikon jumaloinnista ja vahvasta samaistumisesta on kyse novellissa Jannen pää. Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian kuuleminen mullistaa nuoren miehen elämän. Mies saa omituisia kohtauksia, joiden aikana hänen päässään loimuaa kuvia ja ääniä. Itselleen tekemänsä diagnoosin mukaan hän on Sibeliuksen heimolainen, ellei sitten jopa itse säveltäjänero. Tätä miehen omaa tulkintaa vahvistaa myös miehen vanhempi naisystävä. Lintunen kuvaa mielestäni hienosti ihmisen vähittäistä muuttumista toiseksi, jumalointinsa kohteeksi.
Myös Valentiinit käsittelee muusikon ihailua. Siinä kaksi Valentin Oikarisen ihailijaa, Armi Muinonen ja Reino Saapunki, seuraavat idoliaan ympäri maan tanssilavalta toiselle. Sen sijaan, että Oikarinen olisi otettu, huomio ahdistaa ja aiheuttaa suorituspaineita. Lopulta muusikko keksii, miten pääsee ihailjoistaan eroon. Samalla hän tulee kuitenkin murskanneeksi kahden ihmisen unelman:
Olen vienyt heiltä yhteisen kielen ja sen mukana jotain salattua ja sanomatonta, joka kätkeytyy musiikkiin. Tuon viestin minä luen naisen surullisesta katseesta.
Habitus käsittelee kahdessa hyvin erilaisessa maailmassa elävien sisarusten kohtaamista lapsuusmaisemissa. Kosmopoliitin opperalaulajattaren ja tämän työttömän veljen tapaamisessa välittäminen verhotuu kiukutteluun ja katkeriin sanankäänteisiin. Niiden kontrastina ovat onnelliset lapsuusmuistot. Kohtaamisen jälkeen veli, joka kokee jo pikkupojasta asti olleensa isä, tekee suuren ratkaisun.
Myös novellissa Kiertotähti on kyse elämän käännekohdasta. Siinä päähenkilö Raija tekee ratkaisun karkaamalla hankalalta pomoltaan ja entisestä elämästään ihailemansa tanssijan vanavedessä. Novellissa Joiku ratkaisun päähenkilö Tapanin puolesta tekee joku muu kuin mies itse. Vaimolla, joka kannustaa pystyyn kuolleen miehensä Lapin matkalle ja joikaavan nuoren naisen syliin, on omat motiivinsa. Tässä novellissa tärkeää roolia näyttelee omituinen orava.
Kokoelman päättävässä novellissa Horkka tavataan työkyvytön konserttipianisti, joka saa työvoimatoimistosta komennuksen Hammondin soittajaksi markettiin. Muistot epäonnistumisesta pianistina nousevat pintaan soittaessa, mutta viimeistään, kun soittaja tapaa marketissa naisen menneisyydestään. Tämä tapaaminen on kuitenkin käänteentekevä ja parantaa soittajan häntä pitkään vaivaanneesta käsien vapinasta ja horkasta.
Lintunen kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti, paikoin myös hauskasti.. Hän käsittelee oivaltavasti ihmisten välisiä suhteita, tunteita ja pakkomielteitä sekä elämän käännekohtia. Novellit ovat hyvin rakennettuja, mutta kuten usein novelleja lukiessa, minua harmitti se, että juuri kun pääsin sisään tarinaan, niin se jo loppuikin. Enkä tarkoita sitä, että novellit sinällään olisivat liian lyhyitä, sillä Lintunen osaa piirtää olennaiset asiat lukijan eteen muutamilla sanoilla ja lauseilla. Kuitenkin olisin mielelläni lukenut enemmänkin tietyistä novellien henkilöhahmoista.
Tämä on nimenomaan oma henkilökohtainen ongelmani ja johtuu siitä, ettei novelli lahityyppinä ole minulle niin tärkeä tai tuttu kuin romaani. Vaikka olenkin tottunut viime vuosina lukemaan novelleja, ja pitämäänkin niistä, niin minun on silti välillä asettua oikeaan lukijan asentoon novellien äärellä. Novellit vaativat hitaan ja pohdiskelevan lukurytmin ja -tavan. Valitettavasti olen välillä vähän liian malttamaton ja hätäinen lukija...
Tähdet: ★ ★ ★ ★ -
