Taisteluni-sarjan aloitus vakuutti

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I. Like, 2013 [2011].. Norjankielinen alkuteos Min kamp I (2009). Suomentanut Katriina Huttunen. 489 sivua.

Kaikki rituaalit eivät ole seremoniallisia, kaikkia rituaaleja ei ole selvästi rajattu. Jotkin niistä muotoutuvat keskellä arkea, ja ne tunnistaa vain siitä painokkuudesta ja latauksesta, jota tavanomaisuus äkkiä saa. Kun poistuin tuona aamuna Yngven kotitalosta ja lähdin kävelemään hänen perässään autolle, tuntui hetken verran kuin olisin astunut tarinaan, joka oli isompi kuin omani. Olin keskellä tarinaa jossa pojat lähtevät hautaamaan isäänsä...

Aloitinpa lopultakin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Ostin jo aikoja sitten sarjan ensimmäisen osan, mutta olen pantannut sitä hyllyssä odottamassa sopivaa lukuhetkeä. Ennen ensimmäisen osan lukemista ehdin hankkia myös sarjan kaksi seuraavaa osaa, joten lukemista riittää. Aion nimittäin jatkaa sarjan lukemista, sillä niin kovasti Taisteluni I minua viehätti ja sai minut koukuttumaan. Turhaan eivät blogikollegat ja muut lukijat ole Knausgårdia kehuneet.

Taisteluni I kertoo Knausgårdin lapsuus- ja nuoruusvuosista, mutta siinä ovat läsnä myös kertojan elämän myöhemmät vaiheet aina kirjoittamishetkeen asti. Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa ei ole mikään helppo kirja. Perhe hajoaa ja isä alkoholisoituu, mutta samalla Karl Ove varttuu ja elää hämmentävää nuoruuttaan, johon kuuluvat seksuaalisuuden herääminen, ensimmäiset humalat ja kiinnostus musiikkiin.

Kirjan läpäisevänä teemana on vaikea isäsuhde. Isä on hankala ja etäinen ihminen, jonka kuolemaa Karl Ove kuitenkin suree. Kirjan kuvaus isän kuoleman ja hautajaisten välisestä ajasta, jolloin Karl Ove siivoaa veljensä Yngven kanssa isän ja tämän äidin erittäin siivotonta kotia, on riipaiseva ja paikoin inhorealistinenkin. Ei liene kovin kaukaa haettua tulkita niin, että samalla kun Karl Ove pesee siivotonta taloa, hän ainakin jollakin tasolla puhdistuu vuosien aikana kertyneestä isäsuhteeseen liittyvästä karstasta ja liasta. Koska en tiedä, mitä sarjan myöhemmissä osissa käsitellään, en tiedä syntyykö tässä vaiheessa jo jonkinlainen sopu ja rauha isän ja tämän muiston kanssa, mutta kirjan loppua voisi kaiketi tulkita niinkin. Isän ruumiiseen ei liity enää kipeitä muistoja, vaan kertoja näkee sen lopulta elottomana ruumiina:
Tällä kertaa olin varautunut siihen mikä minua odotti, eikä isän ruumis jonka iho oli tummunut entisestään viimeisen vuorokauden aikana herättänyt niitä tunteita jotka olivat raastaneet minua edellisenä päivänä. Nyt näin vain elottoman ruumiin. Sen ettei enää ollut eroa sillä mikä oli kerran ollut isäni, ei pöydällä jolla hän makasi, ei lattialla jolla pöytä oli, ei seinässä ikkunan alla olevalla pistorasialla, ei johdolla joka vei vieressä olevaan lampettiin.

Joissakin keskusteluissa (en valitettavasti muista missä) on ihmetelty sitä, miten hyvin Knausgård muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa. Itse en usko, että hän oikeasti muistaa kaiken, mistä kirjoittaa, vaan tilkitsee muistin aukkoja kuvitteellisella aineksella. Vaikka kyseessä onkin omaelämäkerrallinen teos, niin ainakin minä luin tätä kirjaa romaanina, jossa kerrotaan Karl Ove Knausgård -nimisen romaanihenkilön elämästä. Jonkin verran tätä kiehtovaa faktan ja fiktion suhdetta onkin pohdittu myös muissa kirjaa käsittelevissä blogikirjoituksissa, joista laiskuuttani linkitän nyt vain Katjan tekstin.

Vaikka kyseessä onkin ajallisesti ja temaattisesti hyppivä romaani, niin lukija pysyy hyvin mukana. Taisteluni I on todella kiehtova muistoista kiinnostuneelle lukijalle, onhan se uskollinen muistelmien fragmentaarisuudelle ja kaleidoskooppisuudelle. Kirjoittaja ei kerro elämäänsä liittyvistä tapahtumista ja tunnelmista kronologisesti, vaan muistikuvat synnyttävät uusia muistikuvia ja kertoja seuraa tätä muistojen polkua. Tässä on kuitenkin huomattava, että kyse on kerronnallisesta ratkaisusta, sillä kirjoittaja ei seuraa muistojen polkua mitenkään hallitsemattomasti, vaan luo kerronnallaan sellaisen kuvan ikään kuin niin tekisi. Ja taitavasti hän sen tekeekin.

Knausgårdin teos on monella tavalla ansiokas. Pidin todella paljon sujuvasta, pakottomasta, helposti etenevästä ja soljuvasta kerronnasta. Siitä voidaan tietenkin kiittää kirjailijan lisäksi myös suomentajaa, Katriina Huttusta. Knausgård on myös taitava eri aikatasojen liittämisessä toisiinsa, sillä eri aikatasot vaihtuvat mutkattomasti. Samoin siirtymät Knausgårdin muistoista syvällisiin, muun muassa elämää ja kuolemaa koskeviin pohdintoihin ovat luontevia. Jonkin verran välillä on tyhjäkäyntiä ja jaarittelua, muttei kuitenkaan niin paljon, että se haittaisi, sillä kokonaisuutena Taisteluni I toimii, vakuuttaa ja koskettaa.