Koontipostaus muutamasta alkuvuonna luetusta

Olen lukenut alkuvuoden aikana varsin ahkerasti ja kirjoituspöydälleni onkin kertynyt aikamoinen pino kirjoja, joista pitäisi postailla. Päätin taas kerran kuitata osan kirjoista kirjoittamalla lyhyehköistä arvioista koostuvan postauksen.

Agatha Christie: The Mysterious Affair at Styles. Harper Collins. 2013 [1921]. 258 sivua.

Päätin jokunen vuosi sitten lukea kirjoja välillä myös englanniksi, ettei kielitaitoni ihan rapistuisi. En halua lukea englanniksi mitään vaativaa, mutta dekkareita pystyn ihan hyvin lukemaan myös vieraalla kielellä (luen dekkareita jonkin verran myös ruotsiksi). Olen keräillyt hissukseen kirjahyllyyni Agatha Christien tuotantoa, nimenomaan englanniksi, ja ylläytyin iloisesti, kun löysin taannoin Suomalaisesta kirjakaupasta seitsemästä Poirot-dekkarista koostuvan boksin.

The Mysterious Affair at Styles on ihkaensimmäinen Poirot-dekkari. Kirjan kertojana toimii myöhemmistäkin Poirot-kirjoista tuttu kapteeni Arthur Hastings. Kapteeni on matkustanut ystävänsä John Cavedishin ja tämän perheen kartanoon Essexiin toipumaan sodassa saamistaan vammoista. Kartanossa tapahtuu murha ja Hastings kutsuu paikkakunnalla oleilevan vanhan tuttunsa, entisen beligialaisetsivä Poirotin selvittämään salaperäistä tapausta. Ja kuten olettaa saattaa, lopulta tapaus ratkeaa Poirotin perusteellisten tutkimusten ja ahkerien pohdintojen jälkeen.

Kuten aina ennenkin, viihdyin mainiosti Christien dekkarin parissa. Luultavasti olen Stylesin tapauksesta kertovan kirjan joskus lukenut tai katsonut sen pohjalta tehdyn filmatisoinnin, mutten kuitenkaan muistanut mitään kirjan juonesta. Muuten dekkarissa oli paljon tuttua ja turvallista, kuten englantilainen maaseutukylä tapahtumien kulissina, arvoituksellinen myrkytystapaus, monta epäiltyä, romantiikkaa ja rakkaussuhteita, monimutkainen juonikuvio ja tietenkin valloittava Poirot, joka kirjan lopussa kertoo kirjan henkilöille, miten sai rikoksen ratkaistua.

Anne Enright: Unohdettu valssi. Otava. 2012. Englanninkielinen alkuteos The Forgotten Waltz (2011). Suomentanut Tarja Kontro. 249 sivua.

Luin pari vuotta sitten Anne Enrightiin Booker-palkitun romaanin Valvojaiset. Pidin kirjasta aika lailla ja odotinkin jännityksellä, mitä ajatuksia ja tuntemuksia myöhemmin ilmestynyt Unohdettu valssi minussa herättää.

Unohdettu valssi on Ginan ja Seánin rakkaustarina, jota Gina minäkertojana muistelee, pohtii ja kertoo. Sekä Gina että Seán ovat tahoillaan naimisissa, mutta heidän suhteensa on sen verran intensiivinen ja vahva, että se rikkoo entiset kuviot. Vaikka kyseessä onkin "se tavallinen tarina", niin uutta tässä tarinassa on se, että kolmiodraaman kolmantena osapuolena on Séanin tytär Evie eivätkä suinkaan rakkaussuhteen osapuolten puolisot.

Unohdettu valssi  ei tehnyt minuun ihan yhtä suurta vaikutusta kuin Valvojaiset, jonka tematiikan ja kerronnan koin kiinnostavammaksi. Silti kyse on mielenkiintoisesta kirjasta, jossa on kuitenkin jotain lukijaa pakenevaa, jotain, mistä ei oikein saa otetta. Kirjavinkkien arviossa todetaankin oivaltavasti: "Jo toistamiseen käteen jäi lähinnä tunne tarinasta, joka olisi tarvinnut “sitä jotakin” lopullisesti vakuuttaakseen, eloonherätäkseen ja -jäädäkseen."

Unohdetun valssin askeliin on perehdytty myös Sinisen linnan kirjastossa ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Helene Hanff: Rakas vanha kirja. Karisto. 1982. Englnninkielinen alkuteos 84, Charing Cross Road (1970). Suomentanut Anneli Tarkila. 101 sivua.

Kun kyselin taannoin yhden haasteen yhteydessä blogikollegoilta kirjasuosituksia, suositteli Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana minulle vallan ihastuttavaa kirjaa Rakas vanha kirja.

Kirja koostuu amerikkalaisen kirjallisuudenharrastajan, oikolukijan ja kirjailijan Helene Hanffin ja Lontoossa sijaitsevan antikvaarisen kirjakaupan hoitajan Frank Doelin välisestä kirjeenvaihdosta. Vuonna 1949 alkanut kirjeenvaihto jatkuu kaksikymmentä vuotta. Kirjeenvaihto laajenee vuosien myötä myös Frankin työkavereihin, perheeseen ja naapurustoon.

Kirjeissä käsitellään enimmäkseen kirjoja ja kirjallisuutta, mutta myös kirjeiden kirjoittajien elämää New Yorkissa ja Lontoossa. Sodanjälkeisenä niukkuuden aikana Helenen lähettämät ruokapaketit ilahduttavat Frankin perhettä ja hänen lähipiiriään.

On todella riemastuttavaa lukea Helenen ilkikurisia ja vapaamuotoisia kirjeitä, joihin jäyhempi Frank vastaa useimmiten virallisesti ja asiallisesti. Kirjeistä välittyy kirjoja rakastavien ihmisten välinen ystävyys ja arvostus, ja onkin harmillista, etteivät Helene ja Frank koskaan tapaa toisiaan.

Helene Hanff julkaisi kirjeet kirjana vuonna 1970, ja tämä kirjeromaani on ollut suosittu sekä Yhdysvalloissa että Iso-Britanniassa. Jaana kertoo omassa kirjaa käsittelevässä postauksessaan Hanffin vierailleen Lontoossa vuonna 1971. Tämän matkan aikana kirjoitetun päiväkirjan pohjalta julkaistua teosta The Duchess of Bloomsbury Street ei ole tiettävästi suomennettu.

Kirjaan ovat Jaanan ja minun lailla ihastuneet ainakin Sara ja toinenkin Sara sekä Maria.

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Otava. 2013. 284 sivua.

Pidin todella paljon Hannu Väisäsen kahdesta ensimmäisestä omaelämäkerrallisesta kirjasta eli Vanikan paloista ja Toisista kengistä. Sen sijaan kolmas teos Kuperat ja koverat oli pettymys ja jätinkin sen kesken. Olin lukenut uusimmasta muutaman kehuvan arvion (ks. esim. Saran ja Minnan postaukset) ja päätin antaa Väisäselle mahdollisuuden. Onneksi, sillä viime vuonna ilmestynyt Taivaanvartijat osoittautui valloittavaksi kirjaksi. Ihan se ei yllä samalla tasolle kuin omaelämäkerrallisen sarjan kaksi ensimmäistä romaania, joiden lapsinäkökulmasta pidin kovasti, mutta toki viihdyin tämänkin kirjan parissa mainiosti ja nautin lukemastani.

Taivaanvartijat on siis Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen sarjan neljäs osa, ja se kertoo Anteron elämästä Kuvataideakatemian jälkeen. Anteron entiseen kotikaupunkiin ollaan rakentamassa uutta kirkkoa ja Antero saa kuin saakin taivaanvartijoiden vastustuksesta huolimatta urakakseen kirkon alttaritaulun toteuttamisen. Kritiikistä ja nykytaiteeseen kohdistuvista ennakkoluuloista huolimatta Antero saa vielä myöhemminkin samanlaisen toimeksiannon, jossa Anteron omat ideat ja tilaajien varsin ahdasmieliset käsitykset ovat vastakkain.

Taivaanvartijat on, kuten kirjan takakannessa todetaan, luovan työn ylistys. Kirja on värikylläinen ja välillä hersyvän hauska, sillä Väisänen todella hallitsee tilannekomiikan ja itseironian. Lisäksi pidän kovasti Väisäsen kerronnasta, jonka valloittavuuden syytä en edes kykene sen tarkemmin analysoimaan. Esimerkkinä lainaus kirjan alkupuolelta:
Maanantai kumosi kaikki sunnuntain asettamat raskaat lait, lakkautti heimoelämän, paloitteli ja viskoi tarpeettomana pois perheen yhteisen, katuvan lihan. Mutta ennen kaikkea maanantai luhisti kaiken sen mitä kutsuin 'sunnuntaitaiteeksi' eli kirkonmenot, hartausharjoitukset, tekopyhät paastot ja nenänvalkaisuohjelmat. Maanantai siivosi pois pitkiksi puhdetöiksi muodostuneet istunnot, ensin kirkossa, penkillä ja polvilaudalla, sitten kotona puhekiellon ja pakollisen hiljaisuuden kahlitsemana, yhteisen katumuspöydän ääressä, pöydän jota peitti syntisen niljakas vakstuuki. Siinä istuin muiden jurottajien kanssa ja odotin vain että vuoteeni minut lopulta armahtaisi.