tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kirjoittamisesta ja tutkimisesta



En ole juurikaan käsitellyt täällä blogissa tietokirjoittamista, vaikka se onkin minun työtäni, Tosin en ole ihan äskettäin kirjoittanut täysipäiväisesti, koska mulla on ollut muita töitä, olen ollut työttömänä tai työkyvytön. Koska nyt olen aloittamassa yhden kirjan kirjoittamista, niin ajattelin, että ainakin silloin tällöin raportoin tänne blogiin kirjan etenemisestä ja puran kirjoittamiseen liittyviä tuntemuksiani. Ehkä samalla myös opin jotain itsestäni (tieto)kirjoittajana.

Tässä vaiheessa ei työnantajani enkä minäkään tiedä, miten pitkään kirjan kirjoittamiseen menee. Mutta ainakin tämän kevään ja alkukesän saan keskittyä kirjoittamiseen. Rahoituskuviot ovat vielä auki, mutta olen ihan tyytyväinen siihen, että olemme nyt saaneet edes joitakin apurahoja kirjaprojektiin.

Vaikka alkuun pääseminen onkin ollut (kuten aina) hapuilevaa, niin nyt olen (ainakin hetkellisesti) päässyt siihen vaiheeseen, että työt sujuvat. Tunne tekstin etenemisestä on aika huikea. Vaikka tiedänkin kokemuksesta, että vaikeitakin vaiheita tulee kirjan kirjoittamisessa vastaan, niin olen viime päivinä nauttinut kirjoittamisesta. Siitä, kun irralliselta tuntuvat langanpäät yhdistyvät, kun muistiinpanot muuttuvat tekstiksi, kun tekstilläni on rakenne ja järjestys ja kun siinä on järkeä.

Kirjoitan paikallishistoriaa, tarkemmin yhtä kyläkirjaa, jonka aineistona on monta mapillista asiakirjakopioita, haastattelujen litteraatioita ynnä muuta mielenkiintoista. Tähän tilanteeseen (= kirjoittaminen maistuu) päästäkseni minun on pitänyt penkoa koko aineisto läpi ainakin pintapuolisesti. Aloitin urakan jo viime kesänä, mutta välillä kirjan tekemisessä oli useamman kuukauden tauko.

Olen myös miettinyt paljon kirjan rakennetta ja mihin järjestykseen eri aihepiirit on luontevinta laittaa. Minun pitää aina ennen kirjoittamista saada hahmotettua se isompi kuva, tässä tapauksessa koko kirja ja sen luvut, mutta saada myös yhden luvun sisällä eri aihepiirit tolkulliseen järjestykeen. Siinä vaiheessa, kun kirja ja luvut saavat jonkinlaisen hahmon, pystyn vasta kunnolla aloittamaan.  En tosiaankaan tarkoita sitä, että rakenne pysyisi samana loppuun asti, mutta jokin järjestys päässäni pitää olla, ennen kuin pystyn kirjoittamistyön aloittamaan.

Päätin pari viikkoa sitten, että en voi loputtomiin noita aineistoja penkoa ja päiväkausia miettiä kirjan rakennetta, vaan on aloitettava kirjoittaminen. Aloitin sellaisesta aihepiiristä, josta käytettävissäni on hyvät aineisot ja joka kiinnostaa minua. Olenkin parin viimeisen viikon aikana perehtynyt tutkittavan kylän yhdistystoimintaan. Aloitin kirjan kirjoittamisen keskeltä enkä siis ole etenemässä kirjoittamistyössäni järjestelmällisesti alusta loppuun, mutta olen ennenkin huomannut, että tärkeintä on saada kirjoittaminen vauhtiin ihan mistä tahansa kirjan luvusta. Kun pääsen kirjoittamisen makuun, niin silloin pystyn tarttumaan hankalampiinkin aihepiireihin, kuten tämän kirjan tapauksessa vaikkapa kylän asutukseen.

Tänään sain yhdistystoimintaa käsittelevästä luvusta kirjoitettua loppuun yhden täkäläistä yhdistystä ja sen toimintaa käsittelevän osion. Huomenna voinkin aloittaa kunnolla tutustumisen seuraavaan yhdistykseen. Vaikka en malttaisi odottaa, niin tiedän, että nyt on järkevintä hengähtää, antaa ajatusten rauhoittua ja keskittyä välillä johonkin ihan muuhun, vaikkapa Skiftesvikin lukemiseen ja sitten nukkumiseen.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Taisteluni-sarjan aloitus vakuutti


Karl Ove Knausgård: Taisteluni I. Like, 2013 [2011].. Norjankielinen alkuteos Min kamp I (2009). Suomentanut Katriina Huttunen. 489 sivua.

Kaikki rituaalit eivät ole seremoniallisia, kaikkia rituaaleja ei ole selvästi rajattu. Jotkin niistä muotoutuvat keskellä arkea, ja ne tunnistaa vain siitä painokkuudesta ja latauksesta, jota tavanomaisuus äkkiä saa. Kun poistuin tuona aamuna Yngven kotitalosta ja lähdin kävelemään hänen perässään autolle, tuntui hetken verran kuin olisin astunut tarinaan, joka oli isompi kuin omani. Olin keskellä tarinaa jossa pojat lähtevät hautaamaan isäänsä...

Aloitinpa lopultakin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Ostin jo aikoja sitten sarjan ensimmäisen osan, mutta olen pantannut sitä hyllyssä odottamassa sopivaa lukuhetkeä. Ennen ensimmäisen osan lukemista ehdin hankkia myös sarjan kaksi seuraavaa osaa, joten lukemista riittää. Aion nimittäin jatkaa sarjan lukemista, sillä niin kovasti Taisteluni I minua viehätti ja sai minut koukuttumaan. Turhaan eivät blogikollegat ja muut lukijat ole Knausgårdia kehuneet.

Taisteluni I kertoo Knausgårdin lapsuus- ja nuoruusvuosista, mutta siinä ovat läsnä myös kertojan elämän myöhemmät vaiheet aina kirjoittamishetkeen asti. Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa ei ole mikään helppo kirja. Perhe hajoaa ja isä alkoholisoituu, mutta samalla Karl Ove varttuu ja elää hämmentävää nuoruuttaan, johon kuuluvat seksuaalisuuden herääminen, ensimmäiset humalat ja kiinnostus musiikkiin.

Kirjan läpäisevänä teemana on vaikea isäsuhde. Isä on hankala ja etäinen ihminen, jonka kuolemaa Karl Ove kuitenkin suree. Kirjan kuvaus isän kuoleman ja hautajaisten välisestä ajasta, jolloin Karl Ove siivoaa veljensä Yngven kanssa isän ja tämän äidin erittäin siivotonta kotia, on riipaiseva ja paikoin inhorealistinenkin. Ei liene kovin kaukaa haettua tulkita niin, että samalla kun Karl Ove pesee siivotonta taloa, hän ainakin jollakin tasolla puhdistuu vuosien aikana kertyneestä isäsuhteeseen liittyvästä karstasta ja liasta. Koska en tiedä, mitä sarjan myöhemmissä osissa käsitellään, en tiedä syntyykö tässä vaiheessa jo jonkinlainen sopu ja rauha isän ja tämän muiston kanssa, mutta kirjan loppua voisi kaiketi tulkita niinkin. Isän ruumiiseen ei liity enää kipeitä muistoja, vaan kertoja näkee sen lopulta elottomana ruumiina:
Tällä kertaa olin varautunut siihen mikä minua odotti, eikä isän ruumis jonka iho oli tummunut entisestään viimeisen vuorokauden aikana herättänyt niitä tunteita jotka olivat raastaneet minua edellisenä päivänä. Nyt näin vain elottoman ruumiin. Sen ettei enää ollut eroa sillä mikä oli kerran ollut isäni, ei pöydällä jolla hän makasi, ei lattialla jolla pöytä oli, ei seinässä ikkunan alla olevalla pistorasialla, ei johdolla joka vei vieressä olevaan lampettiin.

Joissakin keskusteluissa (en valitettavasti muista missä) on ihmetelty sitä, miten hyvin Knausgård muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa. Itse en usko, että hän oikeasti muistaa kaiken, mistä kirjoittaa, vaan tilkitsee muistin aukkoja kuvitteellisella aineksella. Vaikka kyseessä onkin omaelämäkerrallinen teos, niin ainakin minä luin tätä kirjaa romaanina, jossa kerrotaan Karl Ove Knausgård -nimisen romaanihenkilön elämästä. Jonkin verran tätä kiehtovaa faktan ja fiktion suhdetta onkin pohdittu myös muissa kirjaa käsittelevissä blogikirjoituksissa, joista laiskuuttani linkitän nyt vain Katjan tekstin.

Vaikka kyseessä onkin ajallisesti ja temaattisesti hyppivä romaani, niin lukija pysyy hyvin mukana. Taisteluni I on todella kiehtova muistoista kiinnostuneelle lukijalle, onhan se uskollinen muistelmien fragmentaarisuudelle ja kaleidoskooppisuudelle. Kirjoittaja ei kerro elämäänsä liittyvistä tapahtumista ja tunnelmista kronologisesti, vaan muistikuvat synnyttävät uusia muistikuvia ja kertoja seuraa tätä muistojen polkua. Tässä on kuitenkin huomattava, että kyse on kerronnallisesta ratkaisusta, sillä kirjoittaja ei seuraa muistojen polkua mitenkään hallitsemattomasti, vaan luo kerronnallaan sellaisen kuvan ikään kuin niin tekisi. Ja taitavasti hän sen tekeekin.

Knausgårdin teos on monella tavalla ansiokas. Pidin todella paljon sujuvasta, pakottomasta, helposti etenevästä ja soljuvasta kerronnasta. Siitä voidaan tietenkin kiittää kirjailijan lisäksi myös suomentajaa, Katriina Huttusta. Knausgård on myös taitava eri aikatasojen liittämisessä toisiinsa, sillä eri aikatasot vaihtuvat mutkattomasti. Samoin siirtymät Knausgårdin muistoista syvällisiin, muun muassa elämää ja kuolemaa koskeviin pohdintoihin ovat luontevia. Jonkin verran välillä on tyhjäkäyntiä ja jaarittelua, muttei kuitenkaan niin paljon, että se haittaisi, sillä kokonaisuutena Taisteluni I toimii, vakuuttaa ja koskettaa.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Paluu lapsuuteen: Tuletko sisarekseni



Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni. WSOY. 1973 [1966]. 275 sivua.

Sain Rauha S. Virtasen nuortenromaanin Tuletko sisarekseni 1970-luvun alkupuolella kummeiltani luultavasti joululahjaksi. Tuletko sisarekseni oli samalla ensikosketukseni Virtasen tuotantoon. Myöhemmin Virtasen kirjoista etenkin Selja-sarja muodostui itselleni hyvin tärkeäksi ja olen palannut Selja-kirjoihin myös aikuisiällä pari kertaa. Sen sijaan en muista lukeneeni tätä Tuiskun ja Poukaman perheistä kertovaa kirjaa lapsuusvuosien jälkeen ja sikäli paluu juuri tämän kirjan maailmaan oli myös paluuta lapsuuteeni.

Tuletko sisarekseni kertoo Tuiskun perheen neljästä sisaruksesta (Mari, Vivi, Nikke ja Riki) ja Poukaman siskoksista Annasta ja Ullasta ja siitä, miten heidän maailmansa mullistuu, kun he kuulevat vanhempiensa, kuvaamataidon opettaja Iiris Tuiskun ja tohtori Pekka Poukaman seurustelusta ja avioitumisaikeista.  Tuiskun ja Poukaman lapsia ajatus asumisesta samassa talossa kauhistuttaa, sillä he eivät voi sietää toisiaan. Lapset kuitenkin liittoutuvat yhteen lopettaakseen vanhempien seurustelun. Vastarintaliikkeessä keksitäänkin yhdessä monenlaisia temppuja Iiriksen ja tohtori Poukaman pään menoksi, mutta yhdessä toimiminen myös hitsaa Tuiskun ja Poukaman sisarukset yhteen. Se, mitä lapset loppujen lopuksi haluavat, yllättää sekä vanhemmat että lapset itsensä, sukulaisista puhumattakaan.

Tuletko sisarekseni on aika herttainen ja suloinen kirja, joskaan se ei liene sellaiseksi alunperin  ja pelkästään tarkoitettu. Varmasti kirja oli aikoinaan tärkeä puheenvuoro uusperheistä ja olisikin kiinnostavaa tietää, millaisen vastaanoton kirja 1960-luvulla sai.

Herttaisuus johtuukin siitä, että kirjaa luki nyt aikuinen lukija, joka palasi lapsuuden lukukokemukseen ja lapsuuden maailmaan, sillä niin tuttu kirjan 1960-luvulle ajoittuva ja maaseudulle paikantuva maailma minulle on. Tuiskun sisarusten ja Poukaman siskosten lailla mekin vietimme omien sisarusteni ja serkkujeni kanssa paljon aikaa ulkona niin kesä- kuin talviaikaankin. Kirjan kuvaukset koulumaailmasta samoin kuin yhteisistä hiihto- ja luisteluretkistä ja lumileikeistä tuntuivat kovin tutuilta. Kirjaa lukiessa minulle tulikin hyvin nostalginen olo.

Toisaalta kirjaa lukiessa huomasin entistä selvemmin sen, miten paljon maailma on muuttunut oman elämäni aikana - niin, en ole enää ihan nuori! ;-) Tuiskun sisarukset (kuten mekin 1970-luvun alkuvuosiin asti) kävivät ulkohuussissa ja pitivät lemmikkeinään muun muassa punatulkkuja. Muistelen, että ainakin yhdellä ala-asteemme oppilaalla oli lemmikkinään harakka ja mekin mietimme sisarusten kanssa jonkin villin linnun ottamista elätiksemme. Nykyisinhän sellainen ei enää ole mahdollista, onneksi.

Huomaan arvioineeni kirjaa hyvin paljon oman elämäni ja muistojeni kautta enkä osaa edes sanoa mitään viisasta kirjasta, esimerkiksi sen kerronnasta tai rakenteesta. Jos analyyttisempi tarkastelu kiinnostaa, niin kannattaa käydä lukemassa Katjan muutama vuosi sitten kirjoittama arvio tästä mainiosta tyttö- ja nuortenromaanista.





torstai 2. huhtikuuta 2015

Pääsiäistoivotus



Leivon rahkapiirakkaa, levitän keittiöön keltaisen liinan.
Lasten tekemät noita-akat lennähtävät ikkunoihin,
tiput ja puput piiloutuvat vihreään ruohoon.

Ulkona aavistus keväästä.
Kuin jo kivi olisi vieritetty.


(Annukka Tiitinen, teoksessa Äiti itä, päivien piirtymiä. Wasenius kustannus, 2003.)

Hyvää ja keväistä pääsiäistä!